lämpöönen ihiminen

Lukuaika: 3 minuuttia

lämpöönen ihiminen

Heinäpaaleesta ei palijo ilua ollu, mitä ny vähä käytäviä ja majoja rakenneltihin. Se oli kiellettyä, niit on meinaa mukuloota kuollu paalikasojen alle.

Ku oikeen kiekkaa sängys eikä taharo uni tulla mä rupian ajattelemahan meirän heinälatua. Se on jo purettu uuren komiamman pytingin tieltä, mutta mä oon lohrutellu ittiäni, ettei se oo mun mielestä mihinkää karonnu.

Heti ku laroon ovesta luikahti, nenähän tuli makia kuivan heinän haju. Se on yks parahia hajuja maan päällä. Vasemmalla kärellä oli heiniä korkialle kattohon asti. Silloon ku viä seivästettihin, mukulat pruukas hypellä välikatoon luukuusta pehemoosihin heinihin. Se oli hienua aikaa.

Pellolla kilipaaltihin siitä kuka oli nopein ja kuka teki komeimman seipähän, verettihin hankoja peräs ja pelleeltihin. Seipähän alustat piti aina kravata tarkoon, jotta ilima pääsi kiertämähän. Seipähiä ei saanu tukkia liian täytehen tai heinät homehtuu, eikä kuiva millää. Välis juotihin kotikalijaa tai simaa ja syötihin pullaa.

Pellolla oli mukava leikkiä piilua, ja heinäseipähien alle oli heleppo mennä lymyhyn. Heinäpaaleesta ei palijo ilua ollu, mitä ny vähä käytäviä ja majoja rakenneltihin. Se oli kiellettyä, niit on meinaa mukuloota kuollu paalikasojen alle.

Jos meni latohon palijahin jaloon, piti varua lehemänläjiä. Ne kantturat kuluki navetasta laroon läpi laitumelle. Ku lehemät päästetähän ensimmäästä kertaa talaven jäläkehen laitumelle, ne on aiva vauhkoja ja sokeeta.

Kerran flikkana mä muistan olleeni keppi käres, selekä heinäpaaliseinää vasten, ku hullu lehemä tuli suoraa, sarvet ojos kohti. Silloon pelijätti. Mä mojahutin sitä lehemää suoraa sarvien välihin niin lujaa, ku mä ikinä jaksoon.

Mull oli sellaanen maharottoman sopeva vaaliankeltaanen kissampenikka nimeltänsä Ruusunnuppu. Ei viismukulaases perhees niin palijo ollu niitä omia asioota. Kaikki pruukattihin jakaa keskenänsä. Mutta se Ruusunnuppu oli mun ikioma, sem mä muistan. Yhtäkkiä se häipyy jonnekki. Mä en enää löytäny sitä mistää, vaikka mä kuinka kissitin.

Jäläkehempäin ku me pengottihin vanhan tallin seinustaa, mä hoksasin siinä maas lojumas sellaasen petoniputken. Siä se oli. Kuivunu kokohon. Keltaasesta turkista mä osasin eroottaa. Se ei ollu osannu peruuttaa. Se kuoli siä näläkähän ja janohon.

Paappa rakensi meirän taloon viime vuosisaran puolenvälin paikkeilla. Vanhan tuvan oli tupajumit syöny. Keskuslämmitys oli aiva uusi asia, eikä paappa mitää pystyuuneja enää laitattanu.

Mummulla ja paapalla oli yläkerras aiva oma huusholli. Meirän väki asu alakerras. Serkut tramppas mummulas jatkuvasti, niin että porukkaa riitti. Kellaris oli sauna, puuhuone, pannuhuone, mehu- ja perunakellari.

Mummu istu aina siinä sohovan nurkas ja kuto tai parsi sukkia. Joka välis se oli kyselemäs, mihinkäs sä ny oot menos tai hipelöömäs vaattehia, jos ne olis vaikka pikkuusenki revenny tai retkotti rumasti. Se oli suorapuheenen ihiminen. Ei se tykänny ollenkaa mun isoosta korvakoruusta. Ne oli sen mielestä aiva kauhian näköösiä killuttimia. Muutenkaa ei flikan pitäny liikaa kattella ittiänsä peilistä. Kerran se lohorutteli mua, että se on kuule palijo helepompaa ku ei oo liian komia.

Jäläkehempäin ajateltuna tuli oltua useen liian kiiruhinen tai tympiän oloonen. Tottahan sen teki mieli jutella, ku ei se ikinä missää käyny. Ku siltä leikattihin leuasta syöpäkasvaan pois, ei se keherannu mennä eres kirkkohon. Mutta nuari ihiminen on niin täynnä omia asiootansa. Ei sitä jaksa kiinnostua jostaki mummun kutomakurssin aikaasista valokuvista, nutturapääsistä flikoosta kansanopiston portahilla.

Mä olin sellaasen hätähisen luantoonen flikka. Kauhia yrittämähän. Kyllä mummu musta tykkäs. Mä ompelin ittelleni silloon tällöön vaattehia. Äirin Huksvarna oli liian monimutkaanen vempele, aina se takkus. Mummu haastoo mut yläkertahan ompelemahan. Sill oli sellaanen polijettava Singeri, jolla ei saanu muuta ku suoraa. Mutta aina se pelas. Mummun mielestä mun olis pitäny mennä yhyrelle sen tutulle ompelijalle oppihin.

Sitte me leivottihin leipää. Erellispäivänä tehtihin isohon korveesehen juuri. Siihen tuli ruisjauhua, vähä vähemmän vehenäjauhua, vettä ja hiivaa. Mummu osas teherä parahiten aloomuksia, pallukoota, joista pyöriteltihin yhyres reikäleipiä. Kaikki ihaali mummua, ku se kävi siltä niin kätevää, leipä pyöri sen käsis ku väkkärä.

Samana päivänä paistettihin kahareksankymmentäki leipää. Leivinuunis ne tuli nopiaa. Jäläkilämmös paistettihin uurestamairosta tehtyä pullaa ja kropsua.

Molin kova penkomahan vintis ja mä tein aiva uskomattomia löytöjä. Tätien ja äiteen vanhoja rettuja viiskytä-, kuuskytä- ja seitkytäluvuulta. Mä löysin verryttelypukuja, hiihtareita, villamekkoja, jakkupukuja, talavitakkeja, talavisaappahia, päästä verettävän sängyn, rekiryijyn, lampun ja niin erespäin. Välillä mummu oli siä kans penkomas ja tekemäs omia eherotuksiansa.

Pikkuhilijaa mummu väsyy, eikä se tahtonu eres ruokaa enää jaksaa teherä. Siltä oli leikattu usiampahan kertahan kasvoosta syöpä, ja se oli rampannu särehoiros. Mä olin lähteny jo kotua pois.

Yhtenä päivänä mummu oli selevästi muuttunu. Siltä oli karonnu silimistä valo. Mulle tuli sellaanen olo, jotta olikohan se jollaki laalla mulle vihaanen. Aiva niinku se ei olisi eres kunnolla nähäny mua. Se oli ittehensä käpertyny. Ehkä se tiesi, ettei me enää tavata. Tai ehkä sitä pelijätti. Se varmahan tiesi, että se kuoloo kohta.

Muut oli ollu sen sängyn ympärillä ja pitäny kärestä kiinni. Ne oli puhellu rauhallisesti kaikenlaasta, äirinki kans asiat seleviksi ja rukoollu yhyres. Sitte yhtäkkiä se oli vaan jääny kattomahan yhtehen paikkahan. Se oli niin lämpöönen ihiminen, yksinkertaanen maalaanen, mutta lämpöönen ihiminen.

mainos

Kuolema. Kymmenen novellia & kertomusta kuolemasta. Like. Voimaryhmän Kuolema P 60º 08’ 53″, I 24º 59’ 22″ -installaatio 7.–23.11. Helsingissä Suomenlinnan Rantakasarmin galleriassa. Avoinna ti–su 12–19.

Päivi Ala-Harja

  • 9.9.2009