Laiskaa pilkkaa

Onko degrowth markkinoiden laiskaa pilkkaa vai vihreä vallankumous? Kumpi pitäisi lakkauttaa, luonto vai kapitalismi? Onko kysymys järkevä?

Kuhina kasvutalouden alasajoa vaativan degrowth-ajattelun ympärillä lisääntyy.

”Kasvun tavoittelu alentaa yhteiskunnan tuotantokoneiston välineeksi tai keinoksi. Ihminen itse on enää järjestelmän historiallinen jäänne, jonka järjestelmä koettaa tehdä hyödyttömäksi selvitäkseen omillaan”, liikkeen suurnimi Serge Latouche kirjoittaa vastasuomennetussa pamfletissaan Jäähyväiset kasvulle.

Talouskasvua arvostelevaa kirjallisuutta julkaistaan muutenkin: Esimerkiksi Timo Kopomaan Leppoistamisen tekniikat perää joutilaisuutta ja downshiftailua, kun Jarna Pasanen ja Marko Ulvila vaativat tuoreessa kirjassaan Vihreä uusjako lyhytnäköisen kasvutalouden korvaamista yhteistyöllä, kohtuullisuudella ja kansanvallalla.

Kiinnostus on muutenkin laaja-alaista. Suomen luonnonsuojeluliitto on kutsunut koolle degrowth-verkoston, kun taas Degrowth.fi:n ylläpitäjät tulevat Kauppakorkeakoulusta. Aktivistit ja tutkijat keskustelevat degrowthista kaikkialla sosiaalifoorumeista verkkolehti Megafoniin.

Degrowth-aktivistit eivät hyväksy viherpesua missään muodossa. Saastuttaminen ja riisto on hinnoiteltu edelleen suhteellisen halvaksi. Siksi kestävä kehitys tai green new deal eivät ole vaihtoehtoja, koska ne nojaavat talouskasvuun ja markkinoihin.

Perimmältään degrowthin päämääränä on bruttokansantuotteen supistaminen ja hyvinvoinnin lisääminen muuten kuin markkinavälitteisesti. Tavoitteena on yhteistyöhön perustuva yhteiskunta, joka sallii moninaisuuden, kuten helsinkiläinen aikapankkiaktivisti Ruby van der Wekken kuvaili Voimassa 7/2010.

Degrowth vastustaa siis talouskasvua, mutta millä eväin se haastaa kapitalismin?

Talouskriisi on konkreettinen osoitus kapitalismin pakosta laajenemiseen. Maailmantalous on kasvanut 1820-luvulta vuoteen 2009 mennessä keskimäärin 2,25 prosentin vuosivauhdilla. Kasvun pudotessa alle prosenttiin työttömyys on lähtenyt nousuun, kulutuskysyntä pienentynyt, firmoja ja pankkeja on kaatunut ja verotulot ovat vähentyneet.

Yhdysvaltain elvytys on tähän mennessä maksanut vähintään biljoona euroa, EU:n vakautusmekanismi 750 miljardia euroa. Seurauksena on ollut valtioiden ylivelkaantuminen. Kataisen budjettiesityksen mukaan Suomen valtionvelka kasvaa ensi vuonna 85 miljardiin euroon, mikä tarkoittaa yli 20 miljardin kasvua viime vuodesta. Sadan miljardin rajapyykki menee rikki vuoteen 2014 mennessä.

Elvytystoimilla on pyritty pysäyttämään globaalin talouskasvun nopeuden hidastuminen. Jotta globaali pankkijärjestelmä ei romahtaisi, valtioilta, yrityksiltä ja kotitalouksilta edellytetään vähintäänkin lainojen lyhentämistä, mikä tarkoittaa suurempia voittoja, kovempaa työtä ja ”terveempää” kansantalouden kasvua.

Suomessa paineita julkistaloudelle aiheuttaa lisäksi suurten ikäluokkien jääminen eläkkeelle. Eläkkeet syövät julkistaloudesta enemmän samalla kun työtä tekevien määrä kääntyy laskuun.

Ylivelkaantumisen lisäksi porvarihallitus on keskittynyt elvytyksessä veronkevennyksiin ja jättänyt kipeät veronkorotukset ja leikkauslistat tulevaisuuteen. Sailaksen porukan mielestä talouden vakauttamiseksi työurien pitää todellakin pidentyä, tehostua ja tuottaa enemmän voittoja ja verotuloja.

”Viimeistään uuden hallituksen pitää ohjelmassaan hyväksyä konkreettinen, läpinäkyvä, selkeä, uskottava toimenpideohjelma, jolla saadaan tuo velkaantuminen pysähtymään jollekin järkevälle tasolle,” Sailas sanoi syyskussa Ylen Ykkösaamussa.

Paine talouskasvuun johtuu siis rakenteellisesti syvemmistä tekijöistä kuin löysästä moraalista tai markkinatalouden kiimasta alati suurempiin voittoihin.

Jotta esimerkiksi luonnonvarojen kulutus olisi kestävää, Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan Suomen kulutustason tulisi pudota kymmenesosaan nykyisestä. Tilastokeskuksen mukaan elintaso on 1950–2008 välisenä aikana kasvanut melkein kuusinkertaiseksi. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi keskiluokka palaisi ilman kivääreitä 1950-lukua edeltäneeseen elintasoon.

Voidaan myös kysyä, mitä näin radikaalista kulutustason laskusta seuraisi esimerkiksi Suomen pienyrittäjille. Edelleen voidaan kysyä, mitä degrowthin vaatimasta materiaalisen tuotannon laskusta seuraisi vientiriippuvaiselle Suomelle?

Jos jo pelkkä talouskasvun nopeuden hidastuminen laukaisee alueellisen, kansallisen tai ylikansallisen kriisin, mitkä ovat seuraukset talouskasvun jäädessä nollaan tai kääntyessä laskuun?

Nolla- tai miinuskasvu johtaisivatkin näissä olosuhteissa todennäköisesti julkistalouden romahdukseen, mikä puolestaan johtaisi hyvistä tarkoitusperistä huolimatta sosiaali- ja tuloerojen kasvuun ja siitä edelleen luokkayhteiskunnan ristiriitojen kärjistymisiin.

”Degrowth-talous ei kuitenkaan pyri korvaamaan kasvutaloutta tarjoamalla kaikenkattavaa uutta teoriaa ja maailmanlaajuista uutta yhteiskuntajärjelmää. Päinvastoin, degrowth-yhteiskunta voi järjestyä lukuisilla eri tavoilla riippuen paikallista olosuhteista ja paikallisesta kulttuurista. Moniäänisyys ja monimuotoisuus ovat ajattelun keskeisiä lähtökohtia”, Degrowthfinland-sivustolla sanotaan.

Kritisoimalla markkinataloutta voidaan kritisoida kyllä markkinoiden vääristyneitä mekanismeja, mutta ”monimuotoisesti ajattelemalla” ei vielä haasteta sitä politiikkaa, joka tuottaa markkinataloutta.

Keskustelu degrowthista tuntuukin usein markkinatalouden kritiikkinä laimealta ja degrowth-ajatteluun liittyvät poliittiset vaateet haja-ammunnalta.

Degrowthin toinen sokea piste on teknologinen kehitys. Vasemmistokaan ei ole kyennyt ratkaisemaan, kuinka taata samanaikaisesti oikeudenmukainen tulonjako ja teknologinen kehitys. Vieläkin haastavampi kysymys on, kuinka tähän päästään ilman talouskasvua, julkistalouden romahdusta ja tuloerojen kärjistymistä.

Olettavatko degrowth-aktivistit, että ihmiskunta on jo saavuttanut tuotannon asteen, jonka jälkeen ei enää tarvitse kehittyä? Jatkuuko teknologinen kehitys, vaikka maailmantalous käännettäisiin rauhanomaiseen laskuun?

Talouslaskun, markkinoiden toimivuuden sekä luonnon ja ihmisten välisen hyvinvoinnin kolmiyhteys on jalo, mutta kaukainen utopia. Pääoman hallitsemiseksi vaaditaan poliittista voimaa. 2010-luvulle tultaessa globaalit pääomavirrat ovat kasvaneet niin suuriksi, että Yhdysvallat, Kiina, EU, G7, G20 ja muut valtioliitot ovat helisemässä niiden kanssa.

Olettaako degrowth-liike, että pankkiirit, yritysjohtajat ja osakkeenomistajat luopuvat valta-asemistaan ja talouskasvusta asiantuntijatiedon, lobbauksen ja apokalyptisten uhkakuvien voimalla?

Mikäli degrowth-ajattelijat uskovat kapitalismin perustuvan pelkkään rahanahneuteen, se kykenee tarjoamaan ainoastaan yksilötason ratkaisumalleja kulutuskeskeisen elämäntavan ylittämiseksi.

Yhteiskuntakritiikin vajavaisuus johtaa riittämättömään politiikkaan ja uhkaa jäädä ilman tulevaisuudennäkymiä, kuten on käynyt 1980-luvun hyvinvointivaltion raunioissa riitelevälle vasemmistolle.

Degrowthin vahvuus on kuitenkin siinä, että se kyseenalaistaa talouskasvun päämääränä ja korostaa taloutta välineenä. Se kritisoi monipuolisesti ylituotantoa, kerskakulutusta, mainostusta ja länsimaiden vieraantunutta elämäntapaa ylipäätään.

Degrowthilla on myös paljon tärkeitä poliittisia aloitteita: työn vähentäminen ja edelleenjako, oikeudenmukaisempi tulonjako, luonnonvarojen uusjako sekä niiden kestävämpi hyödyntäminen.

On puhtaasti poliittinen kysymys, miten tuotetaan universaali mittari, jolla voidaan määrittää maailmantalouden ”kohtuullisuuden” taso. Degrowthin tulisikin kyetä kokoamaan mikro- ja makrotason kritiikkinsä laajemmaksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi, jossa yhdistyvät ekologinen elämäntapa, markkinatalouden kritiikki ja kasvutalouden vastainen politiikka.

Degrowth tulisi kyetä politisoimaan kokonaisvaltaisemmaksi vaihtoehdoksi, joka läpäisisi kansalaisjärjestöt, yhteiskunnalliset liikkeet ja puolueet. Vihervasemmiston ja ekososialistien tulee ottaa degrowth vakavasti, sillä sillä on paljon annettavaa hukassa olevalle vasemmistolle ja oikeistoon lipuville vihreille.

Kysymys kuuluu: mikä on kapitalistisen yhteiskunnan ja degrowth-yhteiskunnan välinen suhde? Elääkö degrowth sulassa sovussa kapitalismin kanssa vai pyrkiikö se tarjoamaan vaihtoehdon, joka ei pakene kapitalismia vaan haastaa sen? Kapitalismissa olemme joka tapauksessa kasvufetissin kahlitsemia.

Antti Ronkainen toimittaa nettilehti Megafonia ja valmistelee gradua finanssikriisin poliittisista seurauksista. Pontus Purokuru opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yrittää ymmärtää kapitalismin logiikkaa.

Degrowthfinland.fi, http://megafoni.org

Serge Latouche: Jäähyväiset kasvulle. Like Kustannus 2010. 174 s.

Timo Kopomaa: Leppoistamisen tekniikat. Like Kustannus 2008. 127 s.

Jarna Pasanen & Marko Ulvila: Vihreä uusjako. Like Kustannus 2010. 253 s.

_______________

BKT vs. hyvinvointi

Degrowth taistelee taloskasvua vastaan kahdella rintamalla, jotka ovat ekologisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Liike ajaa resurssien oikeudenmukaisempaa uudelleenjakoa ja tuloerojen globaalia tasaamista. Muita vaatimuksia ovat työn jakaminen tasaisemmin, tuotannon paikallistaminen sekä materiaalisen tuotannon ja kulutuksen vähentäminen.

Degrowth kyseenalaistaa bruttokansantuotteen keskeisimpänä hyvinvoinnin mittarina. BKT:n avulla voidaan verrata kansantalouksien suorituskykyjä kulutuksen volyymin, tuonnin jälkeisen viennin suuruuden sekä investointien määrän suhteen, mutta se ei ota huomioon esimerkiksi sosiaalisia tekijöitä tai ympäristön sietokykyä.

Pontus Purokuru & Antti Ronkainen

_______________

Pontus Purokuru & Antti Ronkainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *