splash_image.jpg

Laadukasta jauhamista tunteista

Paavo Westerberg tuo lavalle porvariston hillityn ahdistuksen.

Alussa on sananmukaisesti näyttämö. Rouhea keskiluokkainen asunto, pikkuporvarillisille illallisille valmistautumista. Asukkaat eivät oikein jaksaisi, mutta kun tuli kutsuttua. Pariskuntaillalliset. Vanhoja tuttuja.

Mies koettaa hauskasti löytää piuhaa piuhojen möykystä. Tunnistettavaa. Vertauskuvallista. Katsomo hörähtelee, vaikka kyllähän sen tietää, että ei tällaisesta näennäisesti harmittomasta asetelmasta ole ennenkään mitään mukavaa seurannut. Ei seuraa nytkään.

Erik ja Anna kohtaavat Helenan ja Paulin vuosien tauon jälkeen heidän lastensa kuoleman vuosipäivänä, joka sattuu olemaan sama kuin World Trade Centerin ikimuistoinen romahduspäivä.

Miten samalle päivälle voi osua kaksi tällaista tragediaa? Sitä ihmettelee etenkin Kristo Salminen filosofian opettajan roolissa. Hän ei ole tyytyväinen siihen, kuinka Viron poliisi tutki nuorten auto- onnettomuutta Pärnussa. Netistä on tullut luettua jonkunkin verran salaliittoteorioita kaksoistornien romahtamisesta.

Viiniä lipitellään ja padotut tunteet purskahtelevat pintaan: ”Miksi te tulitte tänne?” kysyy Eero Aho isäntä-Erikin roolissa vaativaan sävyyn, ja Kristo-Pauli vastaa hölmistyneenä kuin pikkulapsi: ”Koska te kutsuitte meidät.”

Pirjo Määtän esittämä sairaanhoitaja Helena on ehkä näytelmän vaivaannuttavin hahmo, joka lässyttää holhoavan kastroivaan sävyyn miehensä Paulin terveysasioista yksityiskohtia myöten. Juuri hassahtanut Helena on näytelmän edetessä se hahmo, joka tuo iltaan eniten yllätyksiä.

Väliajalla keinuttaa. Liekö syynä valaistus, lavasteiden asettelu vai mikä ikinä, katsomosta kävellessä askel tuntuu joustavalta kuin Tallinnan-lautalta poistuessa. Olo on epätodellinen. Tarinalle haluaisi kauniin lopun, mutta Paavo Westerbergin aikaisempien töiden valossa pelottaa, että sitä ei taida tulla.

Tulee pintaan nousevia pelkoja ja avuttomuutta. Tulee mustaa, tulee himoja. Syyllisyyttä ja salaisuuksia. Woodyallenmaista tunteista jankutusta. Näytelmää tarkkailee kliinisesti, tavallista enemmän sivusta. Roolihahmojen nahkoihin ei tällä kertaa pääse, mutta se ei ole huono asia. Tietty etäännyttäminen toimii ja näytelmän oma, erikoinen tunnelma luikertelee ihon alle pitkäksi aikaa.

Seuralaiseni vertaa esitystä Roman Polanskin Carnage-elokuvaan, jonka hän on nähnyt hiljattain ja joka pyörii yhä elokuvateattereissa. Sivistyneitä aikuisia ihmisiä tilanteessa, joka saa kulissit kaatuilemaan piinaavin seurauksin.

Dokaamisessa ja sekoilussakin on tiettyä tunteetonta viileyttä. Jopa niissä hetkissä, jolloin joku oksentaa pahaa oloaan huutamalla ja toinen kohottaa viinipulloa kädessään lyödäkseen. He ovat uskottavia, mutta henkisesti kaukana.

Katariina Kaitueen esittämä elegantti ja ihmeellisen tyynenä pysyvä tulevaisuudentutkija on illan valovoimaisin tähti. Jokainen näyttelijä tekee varmaa ja täsmällistä työtä, mutta Kaitueen Anna on ihanan aikuinen nainen, joka taiteilee ihmissuhteiden ja omien pyrkimystensä ristitulessa.

Tarinaa keritään auki kuin alun johtovyyhtiä, kuva tarkentuu kohtaus kohtaukselta. Dialogi on viihdyttävää. Ahdistuskin pysyy kohtuudessa, kuten keskiluokkaiselle ahdistukselle hyvin sopii.

Voisihan sitä hirttäytyä vessaan, mutta ehkä riipaisen punaviinikännit ja tilitän tuskaani puolisolleni, josta olen etääntynyt liian kauas jo vuosia sitten.

He eivät asu enää täällä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 19.5. asti.
Carnage-elokuvan arvio täällä.

Laura Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu