splash_image.jpg

Kylä tuhkana

Talvivaaran naapurissa kasvanut Vesa Kaikkonen on jo tehnyt surutyönsä lapsuudenmaisemiensa osalta, mutta edelleen valmis taistelemaan kotiseutunsa puolesta. Porukalla.

Vesa Kaikkonen istuu äitinsä vanhan kotitalon pöydän ääressä Tuhkakylässsä, reilun kilometrin päässä Talvivaaran kaivospiirin rajalta. Kodikkaassa tuvassa Kajaanin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, vasemmistoliiton jäsen ja eläkepäiviä viettävä näyttelijä vaikuttaa levolliselta, vaikka silmistä huokuu väsymys. 1960-luvun värikkääseen tyyliin sisustettu mummonmökki tuntuu suloiselta turvapaikalta Tuhkakylää vavisuttaneen kohun keskellä.

Kaikkosella on Tuhkakylään vahva tunneside, sillä sen runsaat vesistöt ja vaarat ovat hänen lapsuudenmaisemiaan.

”Ei ole mitään järkeä menettää järkeänsä näiden asioiden kanssa, joille ei yksittäisenä ihmisenä voi mitään. Minä vain olisin toivonut sitä, että valtio olisi toiminut toisella tavalla ja ottanut huomioon myös ihmisten elämisen tarpeet täällä”, hän toteaa.

Kaikkonen kertaa Talvivaaran nikkelikaivoksen tapahtumia ja palaa kertoessaan Tuhkakylän alueen historiaan. Kerronta rönsyillee jokireittien merkityksestä 1700-luvun väitöskirjoissa esiintuotuihin malmilähteisiin ja saksalaisten Talvisodassa poraamaan nikkeliin.

Tuhkakylä oli uinuva maalaiskylä aina kaivoksen tuloon asti.

”Kyllähän mulla on ollut alusta asti epäilys ja pelko siitä, että ei tämä mene kuten pitäisi. Ihan perustaen niihin kokemuksiin, mitä nikkeliavolouhoksista kansainvälisesti on.”

Kaivoksen avaamisesta puhuttiin jo 70-luvulla, mutta tuolloin ei löytynyt menetelmiä haittojen poistamiseksi. Sitten keksittiin uusi menetelmä, bioliuotus.

”Bio…”, tuhahtaa Kaikkonen. ”Minä vähän epäilen, että ollaanko meillä ihan täysin menetelmän vaatimalla tiedollisella tasolla. Varsinkin näissä puoliarktisissa olosuhteissa, jossa on erittäin herkkä luonto. Kun se prosessi, mikä siellä on käynnissä pannaan arktista luontoa vastaan ja sovitetaan arktiseen luontoon, niin tiedetäänkö me kaikki siitä? Ne on valtavan isoja kysymyksiä, jotka olisi pitänyt selvittää.”

Jo lupaprosessien läpikäymisen aikaan valvontaan oli Kaikkosen mukaan liian vähän resursseja. Vaikka ympäristökeskuksen vanhojen valvottavien rinnalle tuli Euroopan suurin nikkelikaivos, töihin ei saatu lisää väkeä.

”En minä pahalla katso sitä, että kaivos pyörii. Se työllistää kainuulaisia. Mutta pitää luoda työskentelylle sellaiset olosuhteet, etteivät ihmiset kärsi. En minä muuta toivo, kuin että tässä noudatettaisiin lupaehtoja ja lainsäädäntöä.”

Yhden asian suhteen Kaikkonen kuitenkin on ehdoton.

”Niin kauan kuin sotaa käydään, tarvitaan nikkeliä. Minusta tällaiseen tarkoitukseen nikkeliä ei pitäisi kaivaa. Mutta meidän pitäisi pystyä sitten vaikuttamaan tähän isoon kuvaan ja isoon asiaan. Silloin mennään huomattavasti ulommas Tuhkakylästä ja Lumijärvestä.”

Eikä kaivostoimintaa olla lopettamassakaan niin kauan, kun maaperä on täynnä valtavia rikkauksia, Kaikkonen muistuttaa.

”Kyllähän varmasti tilanne on se, että ne kaivetaan sieltä pois, sanottiin me muut mitä tahansa. Mutta tämän yhteisön pitää vaatia sitä sitten ympäristön ja elämisen näkökulmasta.”

Kaikkien etu olisi, että kaivosyhtiö saisi prosessinsa kuntoon.

”Eihän kaivosyhtiön etu ole se, että sillä on kielteinen leima. Kaivosyhtiön pitää olla yhteisön kanssa sovussa.”

Kaikkonen nostaa esiin kysymyksen, josta ei ole juurikaan julkisuudessa puhuttu: mitä meistä ajatellaan kansainvälisillä markkinoilla, jos emme osaa pitää huolta kaivostoiminnan turvallisuudesta?

”Sehän on Suomen kannalta erittäin paha juttu. Meillä pitäisi kiireesti saada osaamisen taso nousemaan niin, että meiltä tultaisiin ottamaan esimerkkiä. Ennen kaikkea näissä ympäristökysymyksissä. Suomi on tunnettu siitä, että meillä voi melkein mihin tahansa veteen mennä uimaan. Verrattuna kun mä oon Keski-Euroopassa kiertänyt, niin siellähän on kieltotauluja joka paikassa, että älä juo tästä.”

Kaikkonen pukee takkinsa päälle ja johdattaa kävelylle lähimaisemiin. Seuraamme omakotitalon ohitse virtaavan Tuhkajoen vartta. Kaikkonen kertoo lämpimästi lapsuudestaan: tässä joessa hän opetteli uimaan 50-luvulla. Hän esittelee hiekkapohjaisen uimapaikkansa, sekä sen kohdan, joka oli talvisin paras paikka mäenlaskulle. Samasta joesta Kaikkonen narrasi lapsena harjuksia. Hän kertoo yhä kalastavansa siinä.

Joki on synkkä, mutta väri ei Kaikkosen mukaan ole muuttunut merkittävästi. Humusperäinen vesi on aina ollut sävyltään tummaa.

”Meidän pitäis ajatella myöskin ympärillä olevasta luonnosta, että minkälaisen perinnön jätämme. Lapset ja lastenlapset, miten ne kiroaa, että ‘ei se saatana tajunnut mitään’, vaikka minä koko ajan kannan huolta ja yritän tehdä yksilötasolla sen eteen töitä. Mutta mikä riittää sitten? Miten se mitataan? Poikani kertoo viidenkymmenen vuoden kuluttua, että riittikö isältä tämä työ.”

Talvivaaran alueen tapahtumia tutkii parhaillaan Onnettomuustutkimuskeskus.

”Minä arvaan lopputuloksen, kun tässä on ollut monta vuotta aikaa miettiä asioita. Olen oman surutyöni tehnyt Tuhkakylän osalta. Minä epäilen, että tätä jokea ei ole siinä vaiheessa, kun kaivostoiminta on puolessa välissä”, Kaikkonen tuumaa.

”Kun tämä on yksi Euroopan rikkaimmista alueista, niin olen ihan varma, että täällä on helvetin iso kuoppa ja tämä on kuumaisemaa sadan vuoden kuluttua. En tiedä, minkälaisia muutoksia ihmiset sitten sallivat elinympäristössään, tulevat sukupolvet. En haluaisi hirveän isoa muutosta.”

Vaikka Kaikkonen on päättäjä, hän sanoo omienkin vaikuttamismahdollisuuksiensa perustuvan kansalaisvaikuttamiseen, siinä missä kenen tahansa.

Kaikkosen mielestä suomalaisten pitäisi asettaa vaatimuksia sille, mitä maasta kaivetaan ja mitä jätetään kaivamatta. Kansan tulisi pyrkiä vaikuttamaan lainsäädäntöön, jolla määritellään, minkälaisia kaivoksia Suomeen avataan ja millä edellytyksillä. Luottamus omiin vaikuttamismahdollisuuksiin on kuitenkin heikkoa.

”Valtiovalta on puolustanut muita arvoja kuin kansalaisarvoja ja kansalaisvaikuttamisen arvoja. Alueen ihmiset kokevat, että kukaan ei heitä puolusta ja että valtio on vetäytynyt vastuustaan.”

Moderni ajattelu edellyttäisi kaivosten tuottamien ongelmien julkista ja runsasta käsittelemistä. Se olisi kaivosyhtiönkin etu.

Kaikkonen haluaisi saman pöydän ääreen paikalliset asukkaat, viranomaiset, kaivosyhtiön edustajat sekä jonkun yhteistoimintaelimen.

”Toteamalla asioita yhteisesti säästyttäisiin huhuilta, ja vuoropuhelu olisi aitoa ja avointa sekä viranomaisten että kaivosyhtiön edustajien kanssa. Se olisi hirvittävän tärkeä ja hyvä asia, että saataisiin yhteisön mielipiteet suoraan tietoon, eikä niitä tarvitsisi kaivosyhtiönkään lukea lehtien palstoilta. Eikä sitten taas meidän tarvitsisi niitä suunnitelmia lukea vasta, kun ne on tapahtuneet. Voitaisiin varautua niihin ja keskustella, että miten näitä ratkottaisiin.”

Ennen kyläyhteisöt pitivät yhtä, nyt ajatus yhteisöllisyydestä tuntuu kaukaiselta. Kaikkonen pahoittelee, että yhteisöt ovat hajonneet, eikä kotiseudun puolesta enää taistella.

”Meidän pitäisi vain ymmärtää ja älytä, sekä tehdä asioille jotakin. Ja porukalla. Yksin ei kukaan ole mitään, porukalla näitä tehdään ja piste. En näe toista vaihtoehtoa. Ei se ole sen kummemmasta asiasta kyse.”

Anna Kankaanpää

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu