Kuvaruutu & valkokangas

Ensi-iltaelokuvien arviointeja.

Ihminen, jumala

Maradona-dokumentti avaa katsojalle oven surrealistiseen maailmaan, joka pyörii jalkapallojumala Diego Maradonan ympärillä. Kaikkien aikojen jalkapalloilijan tittelistä tiukasti Pelen kanssa kättä vääntävä Diego Armando ei elä tavallisen kuolevaisen elämää ja se jos mikä on yleisessä tiedossa.

Julkisuudessa Maradonan elämä on näkynyt lähinnä mattinykäsmäisenä virtuositeetin ja päihdehuuruisen sekoilun jatkumona. Emir Kusturican dokumentissa Maradona kertoo kameralle itse huumeiden käytöstään, köyhästä lapsuudestaan ja poliittisista näkemyksistään. Huumeiden haitat myöntävä ja niitä myös vähättelevä urheilija, kahta ökykelloa ranteissaan kantava sosialisti ei jätä kylmäksi.

Epätodellisen lisän Maradonan ympärillä pyörivään mikrokosmokseen tuo Iglesia Maradoniana, Maradonan kirkko. Jumalan käden nimeen vannovat uskovat menevät naimisiin Maradona-alttarin edessä, rukoilevat käsi pallolla ja pitävät messuja tissibaarissa.

Mikäli kyseessä olisi fiktiivinen elokuva eikä dokumentti, dumaisin kirkon täysin epäuskottavaksi juonenkäänteeksi. Kun kyseessä on Maradona, se tuntuu olevan ainoastaan yksi lisämauste epätodellisessa elämässä. (JT)

Emir Kusturica: Maradona. Ensi-ilta 21.11. Viisi tähteä.

_______________

Sodan kasvot

Sodankäynnin säännöt ovat melkoisen häilyvä käsite. Niillä pyritään hallitsemaan hallitsematonta, luomaan järjestystä kaaokseen. Toki kaikki toiminta kriisitilanteissa lamaantuisi ilman sääntöjä, kuitenkin illuusio järjestyksestä on jopa tärkeämpi kuin järjestys itse. Errol Morrisin Standard Operating Procedure on dokumentti, jossa tuo illuusio murtuu.

Samalla kun kaikki sodankäyntiin osallistuvat vetoavat sodankäynnin ritarillisiin arvoihin, he ovat varsin tietoisia käytännön raadollisuudesta. Oireellista säännöille on myös se, että niiden laatijat harvemmin joutuvat vastuuseen päätöksistään. Vastuun moraalittomista päätöksistä kantavat ne, jotka tottelevat käskyjä.

Irakin sodassa sodankäynnin sääntöjä on rikottu kaikilla mahdollisilla tavoilla, alkaen sodan julistamisesta. Vastuuta näistä rikkomuksista eivät kuitenkaan rivisotamiehiä korkeampiarvoiset juurikaan kanna.

Bagdadin kyljessä sijaitsevan Abu Ghraib -vankilan vartijat ja kuulustelijat syyllistyivät pahimpaan mahdolliseen sotarikokseen. He jättivät jälkeensä todisteita. Valokuvat siitä, kuinka he toimivat ohjeiden ja käskyjen mukaan, näyttivät maailmalle sodan rumat kasvot sääntökirjan takaa. Niitä kasvoja ei tarkoitettu suurelle yleisölle ja hetken aikaa hallitsematon kaaos oli kaikkien nähtävillä. (JT)

Errol Morris: Standard Operating Procedure. Elokuvissa parhaillaan. Viisi tähteä.

_______________

Veljesten veijarointia

Ethan ja Joel Coenilla on erehtymätön kyky hallita sanomansa ja elokuvakerronnan tekniikan välinen dialektiikka. Tällä reseptillä syntyy aina hyviä elokuvia. Heidän uudessa tuotoksessaan loistavat kaikki ne ainekset, missä veljekset ovat parhaimmillaan.

Nokkela käsikirjoitus, nimekkäiden näyttelijöiden haasteelliset näyttelijäsuoritukset ja ohjaajien pettämätön tyyli- ja rytmitaju kuljettavat elokuvaa katsojan kannalta tyydyttävällä tavalla koko kaarensa ajan. CIA:han sekä yläluokkaisten valtion virkamiesten ja nykyajan proleosastoa edustavien kuntosalityöntekijöiden väliseen luokkajännitteeseen kulmaava satiiri puree leppoisan terävästi. Ja koko ajan on hauskaakin.

Elokuvan ainoa puute on oikeastaan siinä, että sen syvempi filosofinen horisontti ei aukea aivan vastaavalla aurauksella kuin esimerkiksi viimevuotisen No Country for Old Men -elokuvan kohdalla. Tosin tälläkin kertaa elo sinänsä avartuu surullisen koomisena piinana, missä kaikki vonkaavat toissijaisten asioiden kautta omaan elämäänsä tarkoitusta ja tärkeyttä. Ja juuri siksi ihmiset – yhtä hyvin me kuin he – aina enimmäkseen kompastuvat omiin haaveisiinsa. (TR)

Ethan ja Joel Coen: Burn After Reading. Elokuvateattereissa 21.11. Neljä tähteä.

_______________

Kosminen yhteys omaan takaraivoon

Vasta 26-vuotiaan Olli Ylisen ohjaama ja vain 40 000 euron indiebudjetilla toteutettu digielokuva kertoo tämän ajan nuorista elämäntapaintiaaneista, jotka kelluvat huumeisessa kaupunkiavaruudessa ilman porvarillisia menestyspyrkimyksiä. Trippailun lomassa he haaveilevat olemisen tarkoituksen löytämisestä, ilmaisesta joukkoliikenteestä ja – yllättävän vahanaikaisella tavalla – romanttisesta parisuhteesta.

Klassisessa kaunotar ja kulkuri -tarinassa kamppaillaan päin ylihuolehtivien työkkäritätien, perään juoksevien lipuntarkastajien ja maata kiertävälle radalle degeneroituneiden 1960-lukulaisten kautta ahdistavaksi ilmentyvää yhteiskuntaa. Kuvattavassa miljöössä on kliseisen rappioromantiikan ohella omakohtaisuuden tuoreutta. Aina haasteellinen dialogikin on enimmäkseen toimivaa. Kuvaus ja leikkaus on tekijöillä hallussa, ja ne kuljettavat tarinan puolesta hiukan vaappuvaa draamaa.

Elokuvan suurimpana ongelmana on se, että tekijät eivät oikein ole osanneet päättää, onko tarkoitus tehdä haltioitunut saaga psykedeelisestä uushippiydestä vai jonkinlainen tee se itse -opetuselokuva siitä, kuinka harhailu hallusinogeeneissä saattaa sittenkin enemmän lisätä kuin poistaa kasvukipuja ja angstia. Elokuvan päällimmäiseksi opetukseksi näyttää viimein puristuvan ajatus siitä, että huumeet eivät sovi nimenomaan keski-ikäisille.

Tässä yhteydessä lienee myös hyvä mainita, että elokuvassa pilkahtava Voima-tuotemerkki ei ole vastikkeellinen product placement. (TR)

Olli Ylinen: Korkein oikeus. Ensi ilta 17.11. Elokuvaa esitetään kiertueella ympäri Suomea myös pienemmissä elokuvateattereissa, joissa digitaalinen näyttö on mahdollista. DVD:n julkaisubileet 3.12. Helsingin Andorrassa.www.korkeinoikeus.com Kolme tähteä.

_______________

Tuomas Rantanen & Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu