Kuvaruutu & valkokangas

Elokuva-arvosteluja.

Sivullisena vallassa

Kansakuntansa kohtalonkäänteisiin koukkuun jäänyt Oliver Stone on tällä kertaa tehnyt poliittisen realismin ja satiirin välillä vaappuvan muotokuvan George W. Bushista. Riisuessaan päähenkilöään Stone samalla paaluttaa amerikkalaisten ajankohtaisen sotapolitiikan kulmakiviksi aitoimperialistiset valtaintressit, tyhjät aatteet ja poliittisen johtajuuden täydellisen puutteen.

Pohjustaakseen väitettään Valkoisen talon suuresta poliittisesta tyhjiöstä Stone osoittaa puuduttavan perusteellisesti kuinka akuankkamaisen epäonnistujan auraa onnistuneesti vuosikymmeniä itselleen rakentanut Bush onnistuu viimein kompastelemaan uransa nousukaarelle. Samalla elokuva yllättää koulukirjapsykologisella tulkinnalla siitä, kuinka koko Bushin politiikka on ollut jatkettua oidipaalista pyrkimystä vapautua ankaran isän alistavasta holhouksesta.

Osoittamalla Bushin epäpäteväksi kaikkeen muuhunkin kuin USA:n presidentin virkaan Stone tulee tehneeksi Bushista syyntakeettoman. Koska Bush ei ole paha, vaan yksinkertainen pikkupoika, jolla on liian iso mopo, elokuvan piilokärjeksi nousee ajatus siitä, kuinka ylipäänsä on mahdollista että maailman mahtavin kansakunta luottaa systeemiin, joka nostaa valtaan Bushin kaltaisia henkilöitä.

Tätä on amerikkalainen totalitarismi. Mutta Stone todistaa asiaansa ensi sijassa amerikkalaiselle yleisölle ja siksi meillä muilla on välillä tylsääkin. Mehän tiesimme tämän jo ennestään. (TR)

Oliver Stone: W. Ensi-ilta 2.1.2009 Kolme tähteä.

_______________

Totta vai tarua

Heikki Kujanpään ohjaama Putoavia enkeleitä kertoo puolitositarinaa kirjailijapari Lauri Viidan ja Aila Meriluodon traagisesta parisuhteesta. Elokuva on aivan eri asia kuin teatteri, ja siksi Q-teatterin kehutun näytelmän transformaatio uuteen esitysmuotoon on ollut aikamoinen riski.

Elokuva toimii yllättäen jopa paremmin kuin teatterisovitus, josta kyllä aikanaan pidin, mutta josta huomasin elokuvaa katsoessani muistavani enää yllättävän vähän.

Joissakin arvioissa on moitittu keinotekoiseksi ratkaisua kirjoittaa todellisten ihmisten elämästä kertovaan tarinaan mukaan fiktiivisiä päähenkilöitä ja avainkohtauksia. Valinta onkin rohkea, mutta minusta juuri sellaisena erityisen onnistunut.

Elämäkertaelokuvien suuri ongelma yleensä on se, että kohteena olevien ihmisten elämää usein ikonisoidaan, fanitetaan tai muuten kunnioitetaan liikaa. Ulkoisten tapahtumien liioitellun tarkka dokumentaarinen läpijuoksu taas näivettää tarinan kokemukselliset tasot. Samalla katoaa se näkökulma, mitä tarinalla tässä ja nyt halutaan sanoa.

Juuri fiktion kautta ainakin tämä draama onnistuu vieraantumaan tarpeeksi eletyistä elämistä muuttuakseen eläväksi, todemmaksi kuin fakta sinänsä.

Putoavia enkeleitä ansaitsee erityiskiitoksen myös siitä, että siinä uskalletaan tyytyä pelaamaan niillä elementeillä, jotka tekijäryhmällä on hallussa. Se ei kurkota kuuseen, ja ehkä juuri siksi se ylettyykin korkeammalle kuin moni muu. (TR)

Heikki Kujanpää: Putoavia enkeleitä Elokuvateattereissa nyt. Neljä tähteä.

_______________

Naula päässä

JP Siili suolsi vasta viime vuonna ulos Ganes-rokkielokuvan, ja nyt valkokankaalle tärähtää hänen sairaalajännärinsä Blackout. Naulapyssyllä ammuttu sydänkirurgi Pekka Valinto (Petteri Summanen) herää pitkästä koomasta, naula yhä aivoissaan ja muisti osittain menneenä. Ampuja pitäisi saada selville, mutta tärkeämmältä alkaa vaikuttaa sairaalan sisäisten sotkujen selvittäminen.

Blackout tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen lääkäreiden väsymisestä ja potilaiden panemisesta tärkeysjärjestykseen resurssien puuttuessa. Valinto joutuu sietämättömien valintojen eteen. Mitä tehdä, kun sairaalan kaikki paikat ovat täynnä ja nuoret, onnettomuudessa loukkaantuneet potilaat kuolevat käsiin? Kenen on vastuu, lääkäreiden vai poliitikkojen? Vastuusta irti yrittää kiemurrella Valinnon vaimo, sosiaali- ja terveysministeri Anne Hartela (Irina Björklund).

Leffan loistava aihe menee totaalisesti haaskuuseen käsittelytavalla, joka ei anna mitään tarttumapintaa. Paras kohtaus on se, jossa Risto Kaskilahden esittämä lääkäri vetää pultit Hartelalle. Muuten koko Blackout onkin cooleja kuvia ja mageita ihmisiä. Kun rakastelukohtaus alkaa, niin Rasmuksen biisi jyrähtää käyntiin ja näyttelijöiden iho hehkuu öljyttynä ja ruskettuneena. Pääasia ei ole sisältö vaan että tukka on hyvin. (SL)

JP Siili: Blackout. Ensi-ilta 26.12.2008. Kaksi tähteä.

Maailmanloppu on muotia

_______________

Ympäristötuho on Hollywoodin uusin lempiaihe.

Päivä jona maailma pysähtyi on uudelleen filmatisointi vuonna 1951 ensi-iltansa saaneesta elokuvasta. Aikanaan ydinsodasta maailmanloppua povannut tarina on päivitetty ympäristön saastuttamiseen. Onneksi ydinsota ei pyyhkäissyt meitä (vielä) pois. Nyt toivotaan, että ilmastonmuutoksestakin selvitään.

Trendikkäästä aiheesta ja sulavasta ohjauksesta huolimatta Päivä jona maailma pysähtyi onnistuu olemaan yllätyksetön, ennalta-arvattava ja tasapaksu Hollywood-tuotos.

Nokkelamman kritiikin luonnonvarojen tuhlailusta ja saastuttamisesta tarjoaa Disney/Pixar-animaatio WALL-E. Se kritisoi riemastuttavan avoimesti amerikkalaista elämäntapaa. Shoppailu-, kertakäyttö- ja autoilukulttuuri näytetään maailmanlopun airueena ja roskaruokaa ahtavat ylipainoiset (amerikkalaiset) mitään ymmärtämättöminä typeryksinä. Miten ihmeessä Disneyn studioilta on päästetty ulos elokuva, joka puree näin pahasti yhtiön omaan nilkkaan?

Onneksi WALL-E ei päätynyt monien saman firman animaatioiden tavoin McDonald’sin Happy Meal -krääsäksi. Viesti olisi ollut vähintäänkin ristiriitainen ja lapsia hämmentävä. (JT)

Scott Derrickson: Päivä jona maailma pysähtyi. Elokuvissa nyt. Kaksi tähteä.

Andrew Stanton: WALL-E. Dvd kirjastoissa ja kaupoissa. Neljä tähteä.

_______________

Satu Linnapuomi, Tuomas Rantanen & Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu