Kuvaruutu & valkokangas

Elokuva-arvioita!

Siellä jossain

Klaus Häröä kiinnostaa viattoman yksilön kamppailu sortavan sosiaalisen paineen alta. Uusimman elokuvan kritiikki kohdistuu Ruotsissa 1940-luvun lopulla käyttöön otettuun köyhien naisten sterilointiohjelmaan.

Uusi ihminen tapahtuu nuorten naisten vankilanomaisessa hoitolaitoksessa. Hyvä näyttelijätyö onnistuu osin peittämään, että henkilökunnasta ja asukeista muodostuu turhankin tuttujen arkkityyppien galleria. Toisaalta juonen kehittely menee huippukohdassaan hiukan ylikerrokselle.

Historiallisen epäkohdan kuvaaminen osuu yleensä kivuliaammin silloin, kun katsoja päätyy kantamaan osansa syyllisyyden taakasta. Siksi on ikävää, että päähenkilön traaginen selviytymistarina jättää liki tyystin jalkoihinsa elokuvan kertojana toimivan hoitajattaren kaappiempaattisen, mutta silti systeemiin mukautuvan hahmon.

Samalla kun katsojan on jopa liiankin helppo samastua elokuvan sanomaan, hänen on myös helppo etäännyttää itsensä sisäisestä totalitarististaan ja tämän päivän hienojakoisemmista sosiaaliteknologioista. (TR)

Klaus Härö: Uusi ihminen. Ensi-ilta 16.3. Kolme tähteä.

_______________

Miten paljon voi rakastaa?

En olisi uskonut, että animaatiosta voitaisiin saada näin elävä – paljolti päähenkilö Chiyokon ansiosta elokuva tuntui aidolta. Fiktiivinen tarina kuuluisan näyttelijättären elämästä läpi eri aikojen ja hänen elämänkestoisesta rakkaudestaan.

Naiskuva oli ihan uudenlainen. Chiyoko puhkui rohkeutta, periksi antamattomuutta, taitoa ja voimaa. Oli ihanaa pitkästä aikaa nähdä traaginen rakkaustarina, miten rakkaus voi sattua, miten kaikki ei ole aina onnellista vaikka kyseessä on rakkaus. Elokuvan dramaattisuus sai ihan tunteet pintaan, upea musiikki vain lisäsi tunnelmaa entisestään. Se muistutti miten paljon voi oikeasti toista rakastaa ja miten paljon toisen eteen on valmis tekemään.

Elokuvan kerronta pomppi ajasta toiseen, päähenkilön ajatuksista elokuvissa näyttelemiseen. Poukkoilu hämmensi ja sekoitti, mutta ei onneksi pilannut elokuvaa. (KK)

Satoshi Kon: Millennium actress. Ensi-ilta 2.3. Neljä tähteä.

_______________

Vallankumoustreenit

Ohjaaja Niels Arden Oplev on tehnyt elokuvan, josta jää hyvä mieli: vallankumous on mahdollinen.

Martinin unelma on kertomus suurten unelmien ajasta, kun vapautta rakastava hippiliike heräsi Yhdysvalloissa, ja Beatles oli kuuminta hottia musiikkirintamalla. Tanskalaisessa pikkukylässä eletään paikallisen rehtorin tyrannian alla eikä kukaan uskalla nousta vastarintaan leimautumisen pelossa.

Kärsivällisenkin ihmisen sietokyky on kuitenkin rajallinen, ja kun rehtori ottaa uhrikseen nuoren Frittsin (Bengt Mejding), tämä päättää ettei aio nöyrtyä epäoikeudenmukaisuuden edessä. Rankaisukeinot ovat monet, kun koulun ylin johto haluaa näyttää valtansa pysyvän. Hirvittävä rehtori on pitänyt valtaansa vuosikymmeniä, eikä hyväksy kritiikkiä toiminnalleen. Sosiaaliset paineet ovat kovat kun Fritts yrittää perheineen saada oikeutta, sillä kaikki ovat niin tottuneet vallitsevaan järjestelmään ettei sitä haluta muuttaa.

Lopulta elokuva saa uskomaan muutokseen, väkivallattomaan vastarintaan ja oikeudenmukaisuuteen. Martinin unelma on paljon kiitelty ja palkittu elokuva, ja syystä. Tätä elokuvaa kannattaa viedä katsomaan sekä kaikki ystävät että yli 11-vuotiaat lapset, sillä tällaiset elokuvat inspiroivat vallankumoukseen. (MH)

Niels Arden Oplev: Martinin unelma. Ensi-ilta 9.3. Neljä tähteä.

_______________

Suurempi kuin Titanic

Jo kuolemansairas Jean Vigo ohjasi toisen ja viimeiseksi jääneen pitkän elokuvansa 29-vuotiaana vuonna 1934. Ilman Peter von Baghin saatesanojakin elokuvan tunnistaa mestariteokseksi jo alkumetreiltä. Kyse on elämänmakuisesta roadmoviesta, joka tapahtuu maantien sijaan jokilaivalla.Sen nuoren kipparin ja maalaiskylän neidon tuore avioliitto horjuu askeettisen arjen keskellä ja uhkaa kariutua aviomiehen moukkamaiseksi yltyvän mustasukkaisuuden takia. Rakkaudestaan riutuvan pääparin ohella sivuhenkilöiden hahmot ja terävästi piirretyllä sosiaalisilla aikalaiskuvalla on suuri dramaturginen merkitys.

Mahtipontisten spektaakkelien keskellä L’ Atalanten suuruus on sen näennäisessä pienuudessa. Silti jokainen kohtaus on ladattu täyteen merkityksellisiä yksityskohtia ja huolella valitut kuvakulmat tukevat tunnetiloja vailla vähäisintäkään kikkailun tuntua. Elokuva tavoittaa täyden tunneskaalan ilosta tragediaan ja romantiikasta lamakauden sosiaaliseen arkirealismiin ilman hetkenkään herpaantumista imelyyden tai alleviivauksen puolelle. Kaikkiaan kyse on siitä, mitä elokuvataide parhaimmillaan on. (TR)

Jean Vigo: L´Atalante. Elokuvateattereissa 2.3. alkaen. Viisi tähteä.

_______________

Levottomuutta lapsille

Juuri huonommin ei Luc Besson voisi ohjaajanuraansa lopettaa kuin näillä näkymin viimeiseksi työkseen jäävällä animaation ja näytelmäelokuvan yhdistelmällä Arthur ja minimoit. Sinällään väkivallan estetisoimisesta lastenviihteeseen siirtyminen ei ole ollenkaan huono ajatus. Valitettavasti lopputuloksena vain on rasittavan melskaava ja räikeä sekasotku, eikä sitä katsoessa ihmettele yhtään miksi ADHD-tapaukset tuntuvat lisääntyvän. Mitä muutakaan voisi seurata siitä, että lapsille syötetään tällaista levotonta ja sisällötöntä mössöä. Hollywood-animaatiot pitävät kyllä huolen ylenpalttisesta hulinasta ja räiskeestä. Miksi ihmeessä siis eurooppalaisen elokuvan puolustajaksi itseään mainostava ohjaaja ei hyödynnä vanhan mantereen perinnettä ja keskity satumaailman sisältöön pintakiiltoa enemmän?

Tällaisenaan tarina luottaa liikaa tuttuihin viihdekaavoihin ja latteisiin opetuksiin. Sadun lumous puuttuu vaikka päähenkilö onkin arthuriaaninen sankari, joka vetää miekan kivestä ja tekee vaikutuksen prinsessaan. Aikuiskatsojaa populaarikulttuuriset viittaukset voivat toki hetken viihdyttääkin. Muutoin postmoderniin itsetietoisuuteensa sotkeutuva seikkailu hyödyntää liiankin tuttua sankarin matka -juonikaavaa, mutta ei tuo myyttiin mitään uutta jos sellaiseksi ei lasketa Snoop Doggia minimoiheimon katu-uskottavana gangstana. (MK)

Luc Besson: Arthur ja minimoit. Elokuvateattereissa nyt. Kaksi tähteä.

_______________

Maria Hukkamäki, Katri Kaikkonen, Marjo Kovanen & Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu