Kuvaruutu & valkokangas

Elokuva- ja tv-ohjelma-arvioita.

Huviretki väkivalta-viihteeseen

Kaikki eivät pidä Quentin Tarantinon elokuvista. Ne luotaavat väkivaltaviihteen perintöä ja niiden eettinen sanoma on ilmeisen epäselvä.

Roisin väkivallan ohella Tarantinon elokuvissa on myös paljon taitavasti kirjoitettua ja dramatisoitua puhetta. Vaikka ne lajityyppitietoisesti flirttailevat pornografisen kuvaston suuntaan, niissä on lopulta hyvin vähän avointa seksiä tai edes alastomuutta. Oikeastaan Tarantinon rujojen miesten ja kauniiden naisten valtapelissä lopputulos on yllättävän usein poliittisesti korrekti.

Kaikki tämä synnyttää älyllisen jännitteen suhteessa siihen B-luokan trash- ja eksploitaatioelokuvien materiaaliin, jota Tarantino häpeämättä lainaa ja muokkaa. Amerikkalainen elokuvateollisuus on läpituotteistettua ja Tarantinon puberteettisella nörttilogiikalla halpiselokuvien epä-älyllisestä marginaalista löytyy älyllisesti stimuloivaa luovuutta.

Samalla kun Tarantino tekee kaikkensa, ettei tekisi taidetta eikä varsinkaan julistaisi mitään, juuri tätä kautta hänen elokuvissaan on paljon taiteellista ja poliittistakin.

Oleellinen kysymys kuuluu: miksi väkivaltaa oikeassa elämässään kaihtava katsoja voi lopulta kokea oudon tyydyttävänä, että Death Proofin pervo naistentappajakorsto joutuu lopulta hemaisevien stuntnaisten alistamaksi ja nöyryyttämäksi? Miten on mahdollista, että hengiltä pieksemisen kuvaus voi muuttua niin oikeutetun viihdyttäväksi? Olenko minäkin fasisti? (TR)

Grindhouse: Death Proof. Elokuva-teattereissa nyt. Neljä tähteä.

_______________

Huijaus kannattaa

Vedätys kertoo 1970-luvun suuresta mediaskandaalista, joka syntyi kun kirjalija Clifford Irvingin kirjoittama julkisuudesta eristäytyneen multimiljonääri Howard Hughesin haastetteluelämäkerta osoittautuikin sepitteeksi.

Rahan haistanut suurkustantamo ja kirjaa hehkuttanut Life-lehti joutuivat nöyryyttävään tilanteeseen, kun itse Howard Hughes kiisti kuuluisassa suorassa televisiolähetyksessä puhelimen välityksellä edes tavanneensa Cliffordia tai tämän kollegaa.

Hughesin mediaa yhä kiihdyttävä persoona ja huijarikirjailijoiden onnistunut pyrkimys ohittaa mediatalojen lähdekritiikki olisivat antaneet ohjaaja Lasse Hällströmille oivan tilaisuuden omaan aikaamme kohdistuvalle yhteiskuntasatiirille siitä, miten mediassa tosi ja fiktiivinen lomittuvat.

Hällsröm hukkaa kuitenkin tilaisuutensa kompastumalla päähenkilönsä kömpelöön ylidramatisointiin. Todellisella Irvingillä on epäilemättä ollut huijaukseen aivan muita motiiveja kuin epäonnistuminen omalla urallaan. Tuolloin Ibizalla jättihuvilassa perheineen asuneen kirjailijan edellinen menestysteos, taideväärentäjä Elmyr de Horystä kertova Fake!, tuli sittemmin tunnetuksi myös Orson Wellesin V niin kuin väärennös -elokuvan kautta. Huijauksen paljastumisen ja sitä seuranneen 14 kuukauden vankeustuomion jälkeen Irvingin uudet kirjat ovat menneet entistäkin paremmin kaupaksi.

Erityisen ikävystyttävälle tielle Hällström päätyy sepittäessään omaa jälkikirjoitustaan Nixonin ajan poliittisiin salaliittoteorioihin. Hällströmin ”tositarina” ei vedä vertoja alkuperäiselle huijaukselle, koska hänen motiivinsa lienevät vain dramaturgisia, ja koska hänen kertomuksensa on vailla kunnon sanomaa. (TR)

Lasse Hällström: Vedätys. Ensi-ilta 24.8. Kolme tähteä.

_______________

Pääosassa känny

Nokian N800 oli Ihmeneloset-elokuvan eloisin roolitus. Varsin näkyvässä sivuroolissa esiintynyt känny onnistui vakuuttamaan maailman pelastamisessa. Nokia on ollut viime vuosina kovin aktiivinen product placement -nimellä kulkevassa piilomainonnassa. Strategiana vain tuntuu olevan mahdollisimman kökköihin leffoihin tunkeminen, surullisimpana esimerkkinä Cellular vuodelta 2004, jossa Nokia 6600 pääsi peräti pääosaan. Ehkäpä keskinkertaisiin elokuviin panostamalla pyritään korostamaan nokialaisten hyvyyttä verrattuna elokuvan muihin elementteihin.

Nokialaisen kansallista itsetuntoa kohottavan vaikutuksen lisäksi kökön Ihmenelosten ainoaa antia on kerrassaan mainiot Hopeasurffaaja efektit. Mikäli hopeanhohtoinen lainelautailija kiinnostaa neuvoisin silti kääntymään vaikkapa vuonna 1988 julkaistun Stan Leen ja Moebiuksen Parable– tai tuoreen Straczynskin Requiem-sarjakuvan puoleen. (JT)

Tim Story: Fantastic Four – Hopeasurffari. Ensi-ilta 10.8. Kaksi tähteä.

_______________

Voiman tv-liite

7.7. YLE FST: Lilja 4-ever (Ruotsi, 2002)

Lukas Moodysson on 2000-luvun tärkeimpiä poliittisia elokuvaohjaajia ja hänen oikeudentuntoamme ravisteleva tarinansa venäläisestä lapsiprostituoidusta ei päästä vähällä hyvinvointiyhteiskunnan aikuisiakaan.

7.7.–29.07. Eurosport: Tour De France

94. Ranskan ympäriajo lähtee – heh – Lontoosta, mutta herrasmiesten kulkuväline, mäkisimpien etappien heruttama kultivoitunut hiki ja Peter Selinin yleissivistävä selostusote kilpailevat entiseen tapaan ennemmin yle Teeman kuin uudempien äijäkanavien kanssa.

Torstaisin YLE TV1: Rangaistuspataljoona (Venäjä)

Venäjällä kohua herättäneessä draamasarjassa ravistellaan kiinnostavalla tavalla Suuren isänmaallisen sodan myyttiä, kritisoidaan avoimesti puna-armeijan ihmiskuvaa ja nostetaan Tuntemattoman sotilaan tapaan purnaava rivisotilas ja kansalliset arkkityypit näyttämön etualalle.

Tuomas Rantanen

_______________

Tuomas Rantanen ja Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu