Kuvaruutu & valkokangas

Elokuva-arvioita ja tv-tärppejä.

Globaalia Go-Go:ta

The Clashin laulajana maailmankuuluksi tullut Joe Strummer syntyi brittiläiseen diplomaattiperheeseen Ankarassa, Turkissa. Perhe muutti usein maasta toiseen Strummerin lapsuudessa. Harva punkkari on käynyt yksityiskoulua. Toisaalta juuri tämä teki Clashista avarakatseisuudessaan ainutlaatuisen. Strummer oli globaali ennen globaalisaatiota.

Juuri Strummer toi punkiin yhtenä sen pioneereista reggae-, calypso- tai gospelvaikutteet kun muut sahasivat kellareissa vielä kolmea sointuaan. Myös punkin poliittisuudesta on pitkälti kiittäminen tätä palavasieluista boheemia, joka joskus saattoi ottaa muutaman pintin liikaa mutta oli kuolemaansa asti heikomman puolella.

Kaikesta tästä maalaa rönsyilevän mutta lämminhenkisen kuvan Julien Templen parituntinen dokumentti Joe Strummer: The Future is Unwritten.

Äänessä ovat etupäässä Strummerin ystävät ja muusikkokollegat vuosien varrelta. Kuva-materiaali on kirjavaa mutta runsasta. Strummer itse kertoo elämästään voice over -äänenä. Mehukasta kuultavaa ovat myös herran BBC:lle tekemistä radio-ohjelmista napatut spiikit sekä ne uskomattoman monipuolisesti ja suurella sydämellä ohjelmaan valitut biisit, joita Strummer estoitta hehkuttaa.

Leffan loppu on riipaiseva. Näemme Strummerin esiintyvän Lontoon palomieslakon tukikonsertissa. Kun hän aloittaa Clash-klassikkobiisin White Riot, lavalle saapuu kitaran varteen ensimmäistä kertaa Clashin hajoamisen jälkeen vanha bändikaveri Mick Jones. Reilu kuukausi tämän jälkeen, 22.12.2002, Strummer kuoli. (TF)

Julien Temple: Joe Strummer: The Future is Unwritten. Ensi-ilta 5.10. Neljä tähteä.

_______________

Vasten valtapolitiikkaa

Animaatioelokuva Persepolis ei voisi olla paremmin ajoitettu. Samalla kun läntinen maailma hakkaa Yhdysvaltain johdolla sotarumpua Irania vastaan, elokuvateattereihin ilmestyy elokuva, joka valtavirrasta poiketen esittää iranilaiset tavallisina ihmisinä.

Marjane Satrapin omaelämäkerralliseen sarjakuvaan perustuva elokuva kuvaa elämän islamilaisen vallankumouksen jälkeisessä Iranissa. Elämää uskonnollisten vainojen ja Irakin-sodan pyörteissä katsotaan nuoren ja omapäisen tytön/naisen silmin.

Niin omapäisen, että vapaamieliset vanhemmat katsovat parhaaksi lähettää tyttärensä liberaaliin Eurooppaan turvaan kiihkoilijoilta. Satrapi kohtasi Euroopassa yhtä paljon ennakkoluuloja ja ahdasmielisyyttä kuin Iranissa. Sen toivoisi herättävän terveellistä itsekritiikkiä ja nöyryyttä meissä eurooppalaisissa.

Sormen heristelyn sijaan tekijät ovat kuitenkin onnistuneet luomaan lämpimän surullisen kuvauksen Satrapin absurdista seikkailusta maasta ja kulttuurista toiseen. (JT)

Marjane Satrapi & Vincent Paronnaud: Persepolis. Ensi-ilta 5.10. Viisi tähteä.

_______________

Lapsellisista piirretyistä

Ursula Le Guin on tullut tunnetuksi vuosikymmeniä jatkuneella kirjailijan urallaan muun muassa nostamistaan feministisistä ja anarkistisista kysymyksistä.

Le Guinin kirjoihin perustuvan Maameren tarinat -animaation ohjasi Goro Miyazaki, mies. Liekö sen seurausta, mutta harmillisesti elokuvaversiossa feminismi loistaa poissaolollaan, ohjaaja on keskittynyt pohtimaan antaumuksella kuolemanfilosofiaa.

Goron isän, Hayao Miyazakin animaatiot (Ystäväni Totoro, Henkien kätkemä) ovat selkeästi tarkoitettu sekä lapsille että aikuisille. Se, että elokuvat ovat selvästi lapsille sopivia on tarkoittanut sitä, että kyynisempikin aikuinen on voinut turvallisin mielin mennä katsomaan niitä vaikka oman lapsen kanssa. Ja on samalla voinut salaa nauttia itsekin.

Poika-Miyazakin ohjaama Maameren tarinat ei ole kuitenkaan tarkoitettu lapsille ja tämä saattaa aiheuttaa ristiriitaisia reaktioita kyynisemmissä katsojissa.

Mikä isä-Miyazakin elokuvissa oli hauskaa onkin nyt lapsellista. (JT)

Goro Miyazaki: Maameren tarinat. Elokuvissa parhaillaan. Neljä tähteä.

_______________

Kotimaani ompi Ruotsi

Roy Andersson on tehnyt elokuvia tolkuttoman harvakseltaan, mutta sitäkin hartaammin.

Hänen yksikuvaisia sarjakuvaruutuja muistuttava tyylinsä on jäljittelemätön. Paikallaan seisovan kameran edessä tapahtuu viimeisen päälle väkerretty tragikoominen kohtaus, jonka harmaissa maisemissa yleensä möllöttää pulskia ruotsalaisia ylimaallisiin mittakaavoihin kasvavine arkisine huolineen.

Uudessa ja kauan odotetussa Sinä elävä -elokuvassa on yllätyksellisesti pari ristileikkausta, ainakin yksi syvyyssuuntainen kamera-ajo ja jopa yksi kohtaus jossa kaikki ovat onnellisia.

Anderssonin kuvastossa ruotsalainen kansankoti on totisesti arjessaan ankara Kyytiä saavat edelleen niin sosiaalidemokraattinen kuin pikkuporvarillinenkin sievistely. Silti viesti on syvemmälläkin: ihminen on kuitenkin juuri niin vahva kuin hän on heikko. Vain elävällä on huolia, vain elämä lohduttaa. Purnaan, siis olen olemassa.

Kaikkia Anderssonin vahva tyylittely ei ehkä inspiroi, mutta eihän omassa lajissaan täydelliselle elokuvalle voi antaa kuin viisi tähteä. (TR)

Roy Andersson: Sinä elävä. Ensi-ilta 19.10. Viisi tähteä.

_______________

Harvaa valoa

Näyttelijä Julie Delpyn esikoisohjaus 2 päivää Pariisissa on täydellinen elokuva. Siinä on helposti samaistuttavat hahmot, pieni mutta kaunis tarina, paljon tunteita, huumoria ja viitteitä muihin elokuviin sekä elokuvantekijöihin, jotka ohjaavat ja näyttelevät pääosan omassa elokuvassaan.

Alussa Julie Delpyn näyttelemä valokuvaaja Marion kertoo, ettei näe kovin hyvin. Kuvassa vilisee pariisilaistaloja. Näyttääkseen mitä Marion näkee kuvan peittää musta peitto, josta paistaa valoa vain harvoista pisteistä läpi. 2 päivää Pariisissa näyttää samalla tavalla pienistä aukoista tarinan eräästä parisuhteesta.

Ihminen haluaa muodostaa elämästään ehjän kokonaisuuden ja tarinan onnellisella lopulla, vaikka osaset ovat resuisia ja hajallaan kuin Marionin näkö. (HH)

Julie Delpy: 2 päivää Pariisissa. Ensi-ilta 5.10. Viisi tähteä

_______________

Voiman tv-liite

Lauantaisin YLE TV1: Vikatikki.

Monty Python -koulukuntaisessa absurdin mustan huumorin sairaalasarjassa potilaista ei huolehdi kukaan, kun lääkäreillä, hoitajilla ja henkilöstöpäälliköillä kaiken huomion vievät lusmuilu, juonittelu ja johdonmukaisesti epäonnistuva pyrkimys toistensa viettelemiseen.

7.10. alkaen YLE TV2: Miksi demokratia? -dokumenttielokuvien sarja

Kahden viikon aikana ympäri maailmaa televisiossa esitettävä massiivinen asiaohjelmapaketti käynnistyy Suomessa kiinalaisella dokumentilla Älä äänestä minua ja tutkii muissa osissaan demokratiaan liittyviä jännitteitä muun muassa Japanissa, Afganistanissa, Irakissa, USA:ssa, Egyptissä ja Tanskassa.

14.10. MTV3: Peloton (USA, 1993)

Australialaisen Peter Weirin uraan mahtuu liuta omintakeiselta perussävyltään tekijänsä töiksi tunnistettavia, mutta lajityypiltään erilaisia elokuvia, joiden joukossa loistaa myös tämä kuolemanpelon kohtaamisesta kertova herkkävireisen älykäs teos.

Tuomas Rantanen

Timo Forss, Hannele Huhtala, Tuomas Rantanen & Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu