Kuvainraastajat

Tapaus Neitsythuorakirkko: Ulla Karttusen näyttelyn sensurointi on varoittava ennakkotapaus.

75 minuuttia. Niin kauan Ulla Karttusen netistä lataamat, lapsipornoksi luokitellut kuvat olivat esillä Neitsythuorakirkoksi nimetyssä installaatiossa. Tuona aikana kohukuvat näki kourallinen ihmisiä.

Kuvat ja näyttelyn esitteet poistettiin, kun eräs näyttelyvieraista teki kantelun poliisille. Sitä seurasi esitutkinta, syyte ja tuomio. Karttunen tuomittiin syylliseksi lapsipornon hallussapitoon ja levittämiseen. Hänet jätettiin kuitenkin rankaisematta siksi, että taiteilijan katsottiin pyrkineen teoksellaan samoihin eettisiin päämääriin kuin lapsipornografiaa vastustava lainsäädäntö.

Karttuselle ei annettu lupaa valittaa korkeimpaan oikeuteen. Tuomio heijasti usean närkästyneen nettikeskustelijan mielipidettä: taiteilijalle ei voi sallia erityisoikeutta lapsipornon käyttöön, oli tarkoitus mikä tahansa.

Tutkija-taiteilija Karttunen puolusti taiteellista sananvapauttaan sekä lehtien sivuilla että taiteellaan. Syyskuussa hän järjesti yleisölle avoimen kivitysperformanssin, jossa hän rinnasti kohtaamansa mediakohtelun kuoliaaksi kivittämiseen.

Karttunen on perustellut kuvien käyttöä sillä, että ne eivät olleet netin syövereistä hankalasti ongittua hc-materiaalia, vaan valtavirtasivustojen kuvastosta. Siis materiaalia, johon yhä useampi törmää. Hänen mukaansa installaatiossa kuvat toimivat kriittisenä ilmiantona netin ja yhteiskunnan lapsipornoistumisesta.

Nyt keskustelua jatkavat taidehistorioitsija Harri Kalha ja oikeustieteilijä Juulia Jyränki. Kaksikon kirjoittama Tapaus Neitsythuorakirkko käy kriittisesti läpi skandaalin eri vaiheita. Kalhan ja Jyrängin mukaan tyypillisin reaktio tapaukseen on ollut paniikinomainen torjunta, kuvien kieltäminen niitä näkemättä.

”Yhteiskunnan pitäisi olla valmis keskustelemaan myös ja nimenomaan epämiellyttävistä asioista. Se, että jokin asia tai ilmiö työntää luotaan, ei saisi johtaa siihen, että keskustelu asian tiimoilta tyrehtyy”, Kalha ja Jyränki painottavat.

Arveluttavinta Karttusen tuomitsemisessa on heidän mielestään se, että monet muodostivat mielikuvansa ja mielipiteensä näkemättä kuvia: ”On absurdia olla keskustelevinaan kuvista, ilman rohkeutta katsoa niitä.”

”Emme tarkoita, että jokaisen pitäisi tutkia pornosivuja voidakseen olla niistä jotakin mieltä. Mutta tätä voitaneen vaatia ainakin niiltä, jotka tietyistä instituutioista käsin esittävät julkisia arvioita, varsinkin kun niillä on kauaskantoisia juridisia ja kulttuurisia vaikutuksia.”

Oikeudenkäynnin myötä Karttusesta muodostui varoittava ennakkotapaus. Sen vaikutukset tarkoittavat radikaaleimmillaan sitä, etteivät kuvataiteilijat voi käsitellä kriittisesti oman taiteensa keinoin lapsipornoa syyllistymättä itse sen käyttöön. Mutta miten muuten kuin kuvin voidaan havainnollistaa ja kritisoida visuaalisiin käytäntöihin sidotun pornon valtaa?

Jyrängin ja Kalhan mukaan oikeudenkäynnissä näkyi myös se, että kuviin ei haluttu paneutua eikä niitä osattu käsitellä osana installaatiota.

”Jos oikeusjärjestelmä ottaa kantaa nykytaiteen konventioihin, sen täytyy olla uskottava retoriikassaan”, Jyränki ja Kalha vaativat.

”Jos esimerkiksi teos on installaatio, sitä ei voi palauttaa suoraan käytettyyn kuvamateriaaliin, vaikka se olisikin imuroitu internetin pornosivuilta. Eihän keramiikkareliefiäkään voi palauttaa saveen, josta se on tehty.”

Harri Kalha & Juulia Jyränki: Tapaus Neitsythuorakirkko. Like 2009. 304 s.

Petri Rautiainen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu