Kurkista persuun

Leena Sharma etsii perussuomalaisuuden ydintä. Sekös ärsyttää somesuvaitsevaisia, jotka vihaavat persuja.

Suomen Kuvalehden politiikantoimittaja Leena Sharman perussuomalaisuuden taustaa pöyhivä kirja Ne – Kohtaamisia perus-Suomessa on saanut paljon huomiota mediassa. Sharma pyrkii kirjassaan ymmärtämään kärkeviäkin maahanmuuttopuheita tuottavia perussuomalaisia, mikä on tietenkin ollut omiaan provosoimaan vastalauseita.

Kritiikkiä ei ole vähentänyt Sharman itsetietoinen pyrkimys ottaa etäisyyttä itselleen tutuista liberaalipiireistä ja etenkin punavihreän kulttuurijengin ylimielisestä ennakkotuomiosta kaikkea perussuomalaisuuteen viittavaa kohtaan.

Ei ole suuri skuuppi, että lööppien ja some-todellisuuden keskellä mopo keulii milloin milläkin puolella. Silti juuri nyt peiliä on hyvä näyttää somesuvaitsvaistenkin suuntaan.

Sharman kirja paljastaa rasistisen vihapuheen takaa inhimillisiä ja kiinnostavia ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan oikeuta ikäviä oheisvaikutuksia, joita heikoilla olevia vähemmistöjä vastaan suunnattu vihapuhe tuottaa.

Niitä ei oikeuta sekään, että kriitikkojen kriitikoillakin voi olla kana kynittävään omien ennakkoluulojensa kanssa.

Parhaimmillaan Sharma on heittäytyessään aidon uteliaalla asenteella city-Helsingin ulkopuoliseen maailmaan. Hän kuvaa erityisen koskettavasti rasistisilla Facebook-kommenteillaan kohun nostattaneen kotkalaisen tatuointiyrittäjän ja kaupunginvaltuutetun Amon Rautiaisen elämää ja persoonaa.

Paatuneimmankin punavihreän kansankiihottajan poskelle vierähtää pieni empatian kyynel, kun paljastuu, mitä kaikkea uhittelevan koviksen kuoren alla sykkii.

Heikoimmillaan kirja on Sharman analysoidessa kärjistyviä asenteita itähelsinkiläisissä lähiöissä. Hän erehtyy varomattoman suorasti peilaamaan omia lapsuutensa lähiökokemuksia 1970–80-luvulta tämän päivän todellisuuteen.

Esimerkiksi koulumaailman ilmapiirissä on tapahtunut näinä vuosina muutoksia muuallakin kuin lähiöissä. Kauhukuva, joka maalataan ohittamalla kaikki myönteinen yhteisöllisyys, on häiritsevän valikoiva.

Se on myös aivan toisella tavalla nyrpistelevä kuin kirjoittajan havainnot kansan parissa Kotkassa tai Lieksassa.

Samalla Sharma tekee muodikkaan virhepäätelmän, että sosiaalisesti haasteellisten alueiden pulmista maahanmuuttajuus olisi avainkysymys.

Sharma tutkii myös lähiöiden päihdehakuisuutta. Mutta tuntuu vitsiltä, että Helsingin Kontulan lähiön päihdeongelmien kenttätyöpäivä on ajoitettu vapuksi. Etäisyys kirjoittajan omalta alueelta Hermannista apokalyptiseen Kontulaan ja Myllypuroon tuntuu epätodelliselta.

Johtopäätösten tasolla kirjassa olisi voinut edetä pidemmällekin. Esimerkiksi pohtiessaan maahanmuuton aiheuttamaa jännitettä Sharma päätyy itse kannattamaan ”tulijamäärien kohtuullisena pitämistä”.

Hän jättää avaamatta, mitä tämä tarkoittaisi käytännön politiikassa. Mistä sopimuksista meidän tulisi irtisanoutua, mitä ihmisryhmiä ryhtyisimme karsimaan ja millä tavoin?

Sharman tapaiselta kokeneelta toimittajalta olisi tässä suhteessa lupa vaatia enemmän kuin hänen kuvaamiltaan unohdetun kansan edustajilta.

Puutteistaan huolimatta kirja ja sen tuottama keskustelu ovat hyviä työkaluja kärjistyvien asenteiden ymmärtämiseen nykyisessä perus-Suomessa.

Kirja tuntuu kadehdittavan kiireettömästi rakennetulta. Mahdollisuuden tällaiseen irtiottoon soisi monelle muullekin hektisen rytmin keskellä rivejään vääntävälle toimittajalle.

Kirjoittaja on helsinkiläinen vihreä kunnallispoliitikko.

Leena Sharma: Ne – Kohtaamisia perus-Suomessa. Otava 2014. 240 s.

Kolme tähteä.

Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu