Krooh pyyh, sanoo suomalainen. Kunnallispolitiikka ei kiinnosta. Anne Luomala tutki budjettipuheita & huomasi, että ei ihme jos nukuttaa. Politiikka puuttuu. Kaikki on päätetty etukäteen.

Vanha tarina kertoo sammakosta, joka heitettiin pataan. Kun veden lämpötilaa nostettiin pikkuhiljaa, sammakko ei huomannut hypätä ajoissa pois. Kun muutos on vähittäistä, dramaattista lopputulosta ei havaitse riittävän aikaisin.

”Kuntien asema muistuttaa sammakon asemaa valtion padassa, vaikka valtion edustajien puheista saa toisenlaisen käsityksen”, kirjoittaa tutkija Heikki Helin Tilastokeskuksen Tieto&trendit -lehdessä 2/2009.  

Samaa vertausta käytti Al Gore elokuvassaan Epämiellyttävä totuus. Kuntatalous tarvitsisi kiehuvaa vettä. Hallitukset toisensa jälkeen väittävät, että ne vahvistavat kuntataloutta lisäämällä valtionosuuksia kuntatalouteen. Samaan aikaan kunnat ovat velkaantuneet hirvittävällä vahdilla – jo ennen nykyistä lamaa. 

Tilastokeskuksen Heikki Helinin mukaan ”tämä johtuu siitä, että valtio ei ole maksanut kunnille näille lain hengen mukaan kuuluneita valtionosuuksia täysimääräisinä ja ajallaan”.

Myös arjen tasolla ihmiset kokevat, että kuntapolitiikassa lähinnä tehdään välttämätön eli leikataan kuluja. Tämä on tiedostettu ja poliitikkojen hyväksymä tilanne. Valtiosihteeri Raimo Sailas linjasi toimintalinjan jo vuonna 2000: ”kuntien talous on pidettävä sopivan kireänä”.

Silloin elettiin nousukautta.

Kuntapolitiikka ei ole parhaassa huudossa, vaikka juuri siinä päätetään kuntalaisten asioista, hyvinvoinnin jakamisen periaatteista ja toimitaan edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaan.

Joku siitä on kuitenkin kiinnostunut. 

”Pienissä maalaiskunnissa kunnanvaltuustossa käytiin hyvin kiivasta ja intohimoista keskustelua koiraverosta tai katuvaloista”, tutkija Anne Luomala kertoo 1980-luvun lopusta, jolloin kinasteltiin kyllä kyläkoulun tarvikkeista, mutta samalla jätettiin esimerkiksi suuret miljoonaluokan maakaupat käsittelemättä.

Myös nyt tuntuu siltä, että kunnallispolitiikassa pienistä asioista on helpompi riidellä kuin isoista päätöksistä, jotka saatetaan runtata läpi huomaamatta tai keskustelematta. Esimerkiksi Helsingissä syntyi valtava väittely siitä, voiko kaupunki päättää, että kerran viikossa syödään kasvisruokaa. 

”Isoja asioita saatetaan hyväksyä ilman suurempia keskusteluja. Omassa tutkimuksessani tutkin talousarviokokousta. Sehän on koko budjettiprosessin aikana ainoa julkinen kokous, jota kaikki voivat tulla vapaasti kuuntelemaan. Muuten kuntalaiset ovat usein vain median tietojen varassa”, Luomala kertoo.

Anne Luomala on tutkinut väitöskirjassaan kunnallista demokratiaa ja päätöksentekoa talousarviokokousten näkökulmasta. Luomalaa kiinnostaa, miltä poliittinen päätösprosessi näyttää lehteriyleisön näkökulmasta – oli siellä kuuntelemassa sitten yrittäjä, tavallinen kuntalainen tai tutkija. 

”Mitä kireämpi taloustilanne on, sitä vähemmän pidetään puheenvuoroja, jotka suuntautuvat tulevaisuuteen. Tämä koskee myös vaihtoehtopuheenvuoroja riippumatta siitä, onko puhuja valta-asemassa vai marginaalissa.”

Kireässä taloustilanteessa käytetään hyväksi talouspuhetta, josta Luomalan esimerkkilause on ”taloudellisesti tehokkaat ja tuottavat palvelut”, vaikka oikeasti pitäisi raivata aikaa politiikalle.

Talouspuhetta voidaan käyttää yhtä lailla asioiden edistämiseen ja torppaamiseen. 

”Juuri silloinhan kaivattaisiin uusia vaihtoehtoja poliittisella toiminnassa. Pitäisi kilpailuttaa vaihtoehtoja ja keskustella rakentavassa hengessä. Tutkimukseni mukaan taloudellisessa ahdingossa poliittinen puhe vähenee, talouspuhe lisääntyy ja päättäjät pakenevat lukujen taakse.”

”Kunnissa eletään jatkuvasti pakonomaisia aikoja. Vasta nyt tämä uuden taloustaantuman myötä huomaamme, että kriisipuhetta on käytetty suurimmaksi osaksi taloudellisen nousukauden aikana”, Luomala toteaa. 

Kunnat saivat laman jälkeen samalla itsenäisyyttä ja lisävaatimuksia valtiolta. Valtio-osuudet putosivat laman aikana puoleen.

”Tavallaan 1990-luvun lakimuutokset lisäsivät kuntien autonomiaa, mutta samaan aikaan kuntien tehtävävelvoitteet kiristyivät. Kaikki hyvinvointipalveluthan toteutetaan kunnissa.”

 
Kuntalaisten välinen eriarvoisuus kasvaa, mutta samalla myös erot kuntien välillä kasvavat.

Esimerkiksi kirjassa Mikä meitä jakaa – Sosiaalipolitiikkaa kilpailuvaltiossa todetaan, että vuonna 1995 Suomessa oli vain 12 kuntaa, joissa yli 15 prosenttia väestöstä oli pienituloisia. Korkein kuntakohtainen pienituloisuusaste oli tuolloin vajaat 19 prosenttia.

Vuonna 2007 Suomessa olikin sitten jo peräti 99 kuntaa, joissa pienituloisuusaste oli yli 20 prosenttia.

Näyttää siltä, että kaikki eivät usko, että Suomi olisi edelleen hyvinvointivaltio.

”Kriittisiä puheenvuoroja esitetään, mutta se tulee yleensä puhujien kautta, jotka ovat kokoustilanteessa marginaalissa. Toisaalta kyse on kunnan ja valtion välisestä rahanjaosta. Sanotaan, että valtio edellyttää, mutta ei anna varoja. Toisaaltahan taas valtio on mahdollistaja ja rahoittaja”, Luomala kommentoi väitettä.

Valtio vaatii kunnilta yhä enemmän, mutta kunnilla on vaikeuksia toteuttaa valtion vaatimukset. Valtio ei enää valvo, missä määrin kunnat toteuttaisivat vaatimukset autonomisuuteen vedoten. Taloudellinen kriisi kunnissa on ollut lähes krooninen. 

”Vuosituhannen taitteessa oli kuntien talouskeskustelussa valoisampi hetki, mutta se kesti vain hetken. Silloinhan oltiin lisäämässä kaikennäköistä tehtävälistalle, mutta silloinkaan ei keskusteltu siitä, mitä oikeasti tarvitaan ja mitä ei tarvita. Kuntalaisten kannalta on ongelmallista, että tätä keskustelua ei käydä julkisesti talousarviokokouksessa, vaan niistä päätetään suljettujen ovien takana.”

Luomalan väitöskirjan nimi on Politiikan mahdollisuudesta valtuuston talousarviokokouksessa. Otsikko on karmiva. Nyt puhutaan enää politiikan mahdollisuudesta eikä itsestäänselvyydestä. 

”Kyllä näin on. Politiikkaa hallinnallistetaan tietoisesti valtuuston talousarviokokouksissa. Ymmärrän tässä politiikan laajasti toiminnallisena käsitteenä, jossa en rajaa sitä toimintana pelkästään puolueisiin, tiettyyn tilaan tai paikkaan. Politiikassa toimitaan jonkin puolesta.”

On virheellistä ajatella, että virkamiehet eivät toimisi poliittisesti.

”Myös kunnan virkamiehet toimivat poliittisina toimijoina ajaessaan kunnan asioita. Heillä pitää olla tiettyä poliittista pelisilmää, heidän pitää osata politikoida ja politisoida.”

Luomalan mukaan virkamiehet ja avainvaltuutetut pyrkivät hallinnallistamiseen, asioiden tehokkaaseen edistämiseen. Valtuuston keskusteluissa ennalta sovittuihin asioihin otetaan kantaa esimerkiksi etukäteen jo alkupuheenvuoroissa ennen kuin niistä on keskusteltu.

”Kysymys on siitä, onko valtuuston kokouksessa enää todellista liikkumavaraa vai onko kaikki suunniteltu etukäteen.”

Peruskysymys kuntapolitiikassa on Luomalan mukaan yksinkertainen: kenen kuntaa rakennetaan?

”Valtiotasolla pitäisi miettiä mitä kunta on. Kunnan budjetista sosiaali- ja terveysmenot vievät noin 60 prosenttia. Kun kuntien yhteistoiminta-alueita perustetaan, voidaan miettiä, että mikä kunta enää on? Entä mikä on valtuuston rooli, kun 60 prosenttia asioista ei ole enää suoraan valtuuston päätettävissä, ja mikä paikka siinä on kunnallisella demokratialla?”, Luomala kysyy. 

Muistan hätkähdyttävän kirjoituksen viime syksyltä.

”Mielipidetutkimuksissa ihmiset sanovat kannattavansa heikompien auttamista ja sosiaaliturvasta huolehtimista”, Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen totesi Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa ongelma on se, että gallupeissa ihmiset ovat kyllä solidaarisia, mutta politiikka vain kovenee.

”Käytännön valinnoissaan hyvin toimeentuleva enemmistö huolehtii sittenkin enemmän yksilöllisten kuluttajanvapauksiensa turvaamisesta. Tähän huutoon porvaripuolueet, etenkin kokoomus, ovat onnistuneet vastaamaan”, Rahkonen päätteli.

Mielipidekyselyyn vastanneista 80 prosenttia puolusti väitettä, että ”vaikka hyvän sosiaaliturvan ja muiden julkisten palveluiden ylläpitäminen maksaa paljon, suomalainen hyvinvointivaltio on aina hintansa arvoinen”.

Rahkosen mukaan on erikoista, että vaikka enemmistö kansalaisista haluaa hyvinvointipalveluja ja on valmis maksamaan veroja, politiikassa keskitytään leikkauksiin ja verojen alentamiseen. Julkisten palveluiden yksityistämistä kannattaa vain neljännes kansalaisista.

Luomala ei hätkähdä Rahkosen näkemystä. 

”Kysymykset hyvinvoinnista ovat yksilöllisiä näkökulmia. Pitäisi tietää, mitä oikeasti tarvitaan ja mitkä ovat oikeasti tärkeitä palveluita, jotka pitäisi hoitaa julkisen sektorin kautta. Kaikkeenhan ei rahat riitä”, Luomala vastaa lakonisesti. 

Luomalan tutkimusaineistojen pohjalta verojen nostoon ei ole suurta halukkuutta. Sitä käytetään lähinnä poliittisena uhkailuvälineenä. 

”Siksi olisi tärkeää, että valtuutetut keskustelisivat avoimesti siitä, mitä hyvinvointi on. Nythän kuntalaiset vastaavat mielipidekyselyihin hyvin subjektiivisesta näkökulmasta, he eivät välttämättä tarkoita hyvinvointipalveluilla samoja asioita”, Luomala sanoo. 

Muistutan Luomalaa, että hyvinvointivaltion koneisto yskii. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin ei kerta kaikkiaan pääse, köyhien määrä on noussut viime lamasta lähtien. Nykyään köyhiä on yli 700?000. Kysyn, että eikö ole erikoista, että nämä asiat eivät välity poliittiseen keskusteluun.

Luomalan mukaan kyse on kohtaamattomuudesta, keskustelun puutteesta ja hallinnallistumisesta. 

”Politiikkaan on sisäänrakennettu erilaisia pakkoja: puhutaan taloudellisuudesta, tehokkuudesta, tuottavuudesta, innovaatioista, strategioista, kumppanuuksista, kolmannesta sektorista ja arvokeskustelusta.”

”Näitä muotisanoja kutsun hallitsemisen iskusanoiksi. Niitä käytetään poliittisesti tarkoituksenmukaisesti, kun halutaan itselle näkyvyyttä tai muutoksia politiikkaan, mutta niitä itsessään ei kyseenalaisteta. Ei edes keskustella siitä, mitä ne tarkoittavat. Tämä on huolestuttavaa, koska silloin politiikka hallinnollistuu.”

Minusta tämä hallinnallistaminen kuulostaa samalta kuin uusliberalistinen talouspolitiikka, jossa uskotaan siihen, että vapaat markkinat takaavat parhaiten hyvinvoinnin. Pyritään alentamaan veroja ja lisäämään markkinaohjausta. Luomala on eri mieltä. 

”Tietenkin voidaan miettiä, mitä yhtymäkohtia hallinnallistamisella on uusliberalistiseen tendenssiin, mutta samaan aikaanhan on meneillään vahvana kommunitaristinen tendenssi. Vastavoimat eivät löydy enää samoista paikoista kuin ennen. Esimerkiksi verkostoituminen ja sosiaalinen media asettavat valtavat haasteet edustukselliselle demokratialle, mutta meidän systeemi nojaa teollisuusajan toimintatapoihin.”

Kysyn Luomalalta, että eivätkö nämä uudet tendenssit ole sellaisia, jotka toimivat suhteessa yksityistämisen ja yhteisen alueen kaventumiseen? 

”Teknologia on edistynyt valtavaa vauhtia. Samalla individualismi on vahvaa. Asioita tarkastellaan hyvin subjektiivisesta näkökulmasta, jonkinlainen minäkeskeisyys on lisääntynyt. Yhteistä vastuuta ei samalla tapaa kanneta, ilmenemismuodot ovat muuttuneet. Tämä liittyy myös hyvinvointipalvelukeskusteluun. Ei voi koko ajan vaatia, pitää esittää vaihtoehtoja, eikä sanoa että kaikki heti minulle.”

Huomautan Luomalalle, että edes peruspalvelut eivät enää välttämättä toimi. Eihän esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääse, vaikka haluaisi. 

”Minä taas ajattelin enemmän ilmiötendenssejä tai filosofisella tasolla”, Luomala sanoo.

”Meillähän on edelleen valtavasti rakenteellisia ongelmia ja siitä johtuvaa kohtaamattomuutta. Valtuustothan päättävät budjetista könttäsummatasolla. Voi kysyä, kuinka paljon valtuutetuilla on oikeasti tietoa yksityiskohtaisista suunnitelmista ja käytännöistä. Pitää kuitenkin muistaa, että vastuu on valtuutetulla itsellään. Heidän pitää sekä ottaa selvää että muuttaa tarvittaessa käytäntöjä.”

”Peräänkuuluttaisin rohkeutta keskusteluun, vaikka mitään ryntäystä keskustelutilaisuuksiin en odotakaan. Lisäksi koko hallinto pitäisi saada keskusteluun mukaan, nehän ovat kaikki ammattilaisia niin siivoojat kuin kunnanjohtajatkin”, Luomala opastaa. 

”Pitää osata luopua vanhasta, joka ei toimi, ja kehittää uusia toimintatapoja. Kuitenkin muutokseen liittyy aina liikaa vastarintaa. Kunnissa on tällä hetkellä paljon taloudellisesti kuluttavia byrokratiakäytäntöjä.”

Kysyn Luomalalta, että eikö tämänsuuntainen projekti ole tehty jo valtiohallinnon puolella. 

”En tarkoita, että työntekijöitä pitäisi välttämättä vähentää”, Luomala sanoo.

”Tarvitaan enemmän järkeviä ratkaisuja ja joustavuutta. Nykyään liian nopeasti mennään poteroihin ja tätä estää uuden toiminnan. Kokonaisuuksia pitäisi katsoa uudelleen pitkällä aikajänteellä.”

Toivottavasti kuntalaiset ja valtuutetut uskaltavat alkaa toimia hiljalleen kuumenevassa kuntatalouden liemessä, ettei käy kuten tarinan sammakolle. 

Anne Luomala, Politiikan mahdollisuudesta valtuuston talousarviokokouksessa. Sosiaalikehitys oy 2010.

_______________

”Hyvää keskitasoa”

Hyvinvointimallimme pelastaminen maksaa rutkasti rahaa. Siksi on puhuttava taloudesta, jos tahtoo puhua hyvinvoinnista”, valtiovarainministeri Jyrki Katainen kirjoitti Savon Sanomien pääkirjoituksessa toukokuussa 2009.

Katainen käyttää kirjoituksessaan säännönmukaisesti termiä ”suomalainen hyvinvointimalli”.

Kyseessä on retorinen harhautus. Poliitikko, joka puhuisi Suomesta pohjoismaisena hyvinvointivaltiona, syyllistyisi valehteluun. Suomi pohjoismaisena hyvinvointivaltiona on historiaa.

Siksi viime aikoina kieleen on alkanut hivuttautua ”suomalainen malli”.

Keskeinen ero suomalaisen ja pohjoismaisen mallin välillä on tapa, jolla tasa-arvo määritellään. Pohjoismaisessa mallissa tuloerojen tasaaminen on kaiken ydin. Kataisen määrittelemässä suomalaisessa mallissa puhutaan tasa-arvoisista mahdollisuuksista ”tavoitella unelmiaan”, jotka saavutetaan koulutuksen kautta.

Suomen EU-komission Eurooppa-salissa huhtikuussa julkistettu Mikä meitä jakaa on kolmen tutkijan, Elina Palolan, Sakari Hännisen ja Maija Kaivonurmen toimittama analyysi siitä, millaiset poliittiset ja hallinnolliset ratkaisut ovat ohjanneet suomalaisen hyvinvointivaltion muutosta.

Kirjan esipuheessa ilmoitetaan, että tutkimuksen rajaus tulonjaon ongelmiin on tehty EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen teemavuoden kunniaksi. EU-liturgiassa painotetaan sellaisia jakamattoman positiivisia käsitteitä ja tavoitteita kuin koheesio, inkluusio, kumppanuus ja koordinaatio.

”Silloin monikaan ei tule huomanneeksi, että puhumalla kauniisti syrjäytymisen ehkäisemisestä ei enää puhutakaan tasa-arvon vahvistamisesta”, kirjassa sanotaan.

Eriarvoisuus on kadonnut virallisesta päiväjärjestyksestä. Aktiivinen sosiaalipolitiikka ja Kataisen tapa niputtaa talous ja hyvinvointi yhteen ovat rantautuneet Suomeen juuri EU:sta ja OECD:stä.

Rikkaiden maiden tuloerojen kasvussa Suomi on kirkas ykkönen. Kehityksen suunta vie meitä niin vauhdikkaasti toisaalle, että jopa OECD on varpaillaan.

Järjestön johtaja Angel Gurria varoitteli Suomea jo vuonna 2008 astumisesta vaaralliselle tielle, jolla on väistämättömiä sosiaalisia ja poliittisia seurauksia.

Hiljattain julkaistussa maaraportissa OECD toteaa lisääntyvän eriarvoisuuden olevan jo uhka koko suomalaiselle hyvinvointimallille.

Tämä on alkanut näkyä tutkimuksissa ja raporteissa. Suomi sijoitetaan ihan eri ryhmään kuin aiemmin. Kun tunnuslukujen valossa ei enää voida korostaa Suomen kuulumista ihailtuun pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden ryhmään, on tullut tavaksi ilmaista asia niin, että Suomi kuitenkin edustaa ”hyvää eurooppalaista keskitasoa.”

”Hyvinvoinnissa tyydytään näin jokseenkin mukisematta keskitasoon, toisin kuin esimerkiksi kilpailukyvyssä, jossa hyväkin keskitaso tulkittaisiin nopeasti suoranaiseksi Suomen tulevaisuuden menestyksen uhaksi”, Hänninen ja Palola kirjoittavat.

Yksi julkistamistilaisuuden alustajista, Lääketeollisuus ry:n toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes, on jäänyt jumiin Lissaboniin tuhkapilven taakse. Yhteys saadaan puhelimella, joka on kytketty kaiuttimiin. Siimes listaa syitä köyhyyden ja tuloerojen kasvuun. Hätkähdyttävää kyllä, ensiksi hän syyttää suomalaisia tutkijoita.

”Tutkijat käyttävät niin vaikeaa kieltä, että poliitikkojen on hankala ymmärtää sitä”, Siimes sanoo. Koska poliitikot eivät ymmärrä tutkijoita, he tekevät huonoja päätöksiä. Tämä taas antaa tilaa ”halvalle populismille”, joka määrittelee ongelmat, mutta ei anna ratkaisuja siihen.

Tutkijat tuottavat paljon tutkimusta mutta vähän konkretiaa, Siimes väittää. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen ylijohtaja, professori Marja Vaarama ei niele Siimeksen väitteitä.

”Me olemme useaan kertaan todenneet ja laskeneet, että hyvinvointivaltion pelastaminen vaatii puolesta miljardista miljardiin euroon lisää rahaa”, Vaarama äsähtää pöydällä lojuvaan kännykkään.

”Olemme myös selkeästi ilmaisseet, että ihmistä on alettava jälleen määrittää jonakin muuna kuin tuotantotekijänä. Voiko sitä enää sen selvemmin sanoa?”

Susanna Kuparinen

Sakari Hänninen, Elina Palola & Maija Kaivonurmi (toim.): Mikä meitä jakaa? Sosiaalipolitiikkaa kilpailuvaltiossa. Terveyden & hyvinvoinnin laitos (THL). Helsinki 2010.

Kirjan voi lukea myös verkossa.

_______________

Kimmo Jylhämö