Kuninkaallista tirkistelyä

Uutiset & juorut kuningashuoneiden tapahtumista antavat arkeen lohtua, säihkyä & kimalletta.

Kuningashuoneisiin keskittyvää teollista julkisuutta on tutkittu vähän. Useimmissa perustuslaillisissa monarkioissa kuningashuoneiden suosio on suuri – jopa niin suuri, että vasemmistolaiset ja perinteisesti tasavaltalaiset poliitikot eivät edes vallassa ollessaan uskalla kyseenalaistaa sitä. Kuninkaallisten suosio ulottuu myös tasavaltoihin, kuten Suomeen.

Kesällä 2010 tiedotusvälineet repeävät, kun Ruotsissa vietetään kruununprinsessa Victorian ja hänen miesystävänsä Daniel Westlingin häitä. Ruotsin valtiollinen televisio svt välittää tapahtuman koko maailmaan sadoille julkisille ja yksityisille televisiokanaville.

Televisioyhtiöissä sekä julkkisjournalismiin erikoistuneissa lehdissä valmistellaan kuumeisesti harvinaista megatapahtumaa. Yleisömäärä vuonna 2010 tulee olemaan valtava, ainakin samaa luokkaa kuin Tanskan kuninkaallisissa häissä 1995. Kruununprinssi Joachimin ja Alexandra Manleyn häitä seurasi televisiosta 2,7 miljoonaa tanskalaista eli 55 prosenttia väestöstä.

Kääntöpuolena on monarkioiden synkkä historia, jota julkkisjournalismi vain osittain peittää. Kymmenet vihatut kuninkaat ja keisarit ovat menettäneet henkensä ja valtansa kapinoissa ja kansannousuissa, kuten Ranskassa, Englannissa, Venäjällä, Saksassa, Portugalissa, Iranissa, Irakissa, Nepalissa ja Turkissa.

Kansanäänestyksissä kuningaskunnat on kaadettu Italiassa, Kreikassa ja Bulgariassa. Monissa maissa kuningasvalta on muuttunut perustuslailliseksi monarkiaksi, jolloin todellinen valta on parlamentilla ja hallituksella, kuten Englannissa ja Espanjassa.

Euroopan kuninkaalliset naivat toisiaan satojen vuosien ajan. Sukurutsaus aiheutti hallitsija-aineksen heikkenemisen. Absoluuttisten monarkioiden tuhoutumiseen vaikutti taitamaton ja julma vallankäyttö, joka johti sotiin ja kapinointiin.

Moderni julkisuus antoi jäljelle jääneille perustuslaillisille monarkioille uuden mahdollisuuden. Kuninkaalliset osaavatkin käyttää julkisuutta hyväkseen, onhan hallitsijasuvuilla satavuotisia kokemuksia julkisuuden hallinnasta. Siinä taidossa vain katolinen kirkko pystyy samaan.

Suomen tasavallassa naisten- ja julkkislehdet tekevät raakaa politiikkaa tukiessaan demokratian vastaisia perinnöllisiä monarkioita. Ne unohtavat ja työntävät sivuun kuningashuoneiden väkivaltaisen, perverssin ja demokratian vastaisen historian.

Median suhtautuminen monarkioihin on kaksijakoinen. Suomen Journalistin ohjeiden kohta 27 sanoo: Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä.

Tämän on katsottu tarkoittavan, että poliitikkojen ja vallankäyttäjien yksityiselämästä voi kertoa julkisuudessa, jos asioilla on merkitystä yhteiskunnalliseen elämään. Perustuslaillisissa monarkioissa kuninkaat ja prinsessat eivät käytä valtaa eikä heidän tekemisillään pitäisi olla poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä – mutta onko sitä?

Louise Phillips Roskilden yliopistosta tutki Tanskan kuningashuoneen suosiota. Muuttunut hovijulkisuus voidaan ymmärtää osana modernia julkisuutta. Valtansa menettäneet kuninkaalliset esiintyvät ”kuten kuka tahansa”, joihin voi samaistua samoin kuin filmitähtiin tai muihin julkkiksiin.

Kuninkaalliset ovat osanneet luoda ympärilleen samankaltaisen auran jäljitelmän, millä sosiologi Walter Benjamin (1892–1940) selitti Hollywoodin tähtien suosiota. Ilman valtiollista valtaa kuninkaalliset pystyvät samaan kuin filmitähtien takana oleva teollisuus.

Yleisölle tarjotaan teollisesti kopioitu jäljenne, joka on riittävän aito antaakseen hetkellisen mahdollisuuden tirkistää oikean ihmisen, filmitähden tai kuninkaallisen yksityiselämään ja makuuhuoneeseen. ”He ovat tavallisia ihmisiä kuten me”, Phillips kirjoittaa. Julkkiskuninkaalliset luovat vaikutelmaa tasa-arvosta.

Absoluuttisen monarkian, tyrannian, perustelu oli Jumalan antama valta. Muutos on dramaattinen, ja Euroopan kuningashuoneet ovat hallinneet sen.

Eräiden monarkioiden suosio ei poista instituution tasaisen varmaa taantumista. Lähes kaikki maailman maat olivat monarkioita 200 vuotta sitten. Nyt niitä on enää 29, kun maailmassa on 217 itsenäistä valtiota. Moni kuningas tietää lähtölaskennan alkaneen. Satuhäät ja julkkislehtien juorut eivät käännä suuntaa.

_______________

Ne tekevät sen itse

Nepalin kuninkaanpalatsin joukkomurha vuonna 2001 herätti laajaa huomiota, kun kruununprinssi Dipendra tappoi yhdeksän kuningasperheen jäsentä ja itsensä. Tapaus ei ole ensimmäinen. Moni vihattu kuninkaallinen on menettänyt päänsä väkivaltaisesti, kuten Englannin Kaarle I vuonna 1649 ja Ranskan Ludvig XVI vuonna 1793. Ruotsi-Suomen kuningas Eerik XIV surmasi aatelisia, mistä seurasi kapina 1568. Loppuelämänsä Eerik vietti mielisairaana linnassa. Hänen jälkeensä Fredrik I (1676–1751) erikoistui naisiin. Hänellä oli 72 lasta, eikä yhtään vaimo Ulriika Eleonooran kanssa. Englannin Kaarle II (1630–1685) tunnusti 14 lasta seitsemän naisen kanssa.

Euroopan kunkut ovat silti nappuloita verrattuna itämaisiin kollegoihin. Turkin sulttaaneita kasvatettiin haaremivankiloissa, joissa oli tuhansia naisia. Sulttaani Murad IV:llä (1612–1640) sanotaan olleen 112 lasta. Huippu lienee Marokon Ismail Ibn Sharif (n. 1645–1727), jonka väitetään olleen 888:n lapsen isä, joskin määrää on epäilty.

Venäjän Nikolai II:n kruununprinssi Aleksein (1904–1918) hemofilia eli verenvuototauti oli Euroopan toisiaan naineiden kuninkaallisten perinnöllinen sairaus, joka periytyi 1800-luvulla Englannin kuningatar Viktorian kautta Romanovien hallitsijasukuun.

Luetteloa kuninkaallisesta väkivallasta ja seksuaalisesta kieroutuneisuudesta voisi jatkaa sivukaupalla.

Jorma Mäntylä

Kommentoi Facebookissa
Kirjamessut 2018 banneri
Helsinki liikkuu