Leena Krohnin Mehiläispaviljongissa Sielullisesti sairaiden tukiasemasta ja juoppojen yömajasta on tullut mielenterveys- ja päihdekuntoutujien ja kaksoisdiagnoosiasiakkaiden paviljonki.
Leena Krohnin Mehiläispaviljongissa Sielullisesti sairaiden tukiasemasta ja juoppojen yömajasta on tullut mielenterveys- ja päihdekuntoutujien ja kaksoisdiagnoosiasiakkaiden paviljonki, jonka suojissa parveilevat erilaiset ryhmät ja yhdistykset. Tapaamisia järjestävät erilaisuutta julistavat joukkiot, kuten Kyynikot, Kurkkulaulajat, Dahlgrenin syndrooma -jäsenet ja Tappakaa televisio -kerho.
Talossa toimii myös Tieteellisen maailmankuvan uhreiksi joutuneiden apu ja perjantai-iltaisin mielisairaanhoitajien entisessä taukotuvassa kokoontuva Ei-inhimillisten henkilöiden kerho eli druideina, vampyyreinä, vaihdokkaina, Venuksesta polveutuvina amatsoneina ja vastaavina itseään pitävät henkilöt. Entisajan hoitolaitokset, joissa kohtasivat kaaos ja kuri, valta, hulluus ja häpeä, ovat väistyneet käsittämätöntä monimutkaisuutta tuottavien ja omia lakejaan kunnioittavien parvien lentoreiteiltä.
Mehiläispaviljongin kertojaminä kuuluu Vaihtuvan todellisuuden kerhoon. Hän pohtii sitä, onko uni, joka poistaa normit, tavat ja rutiinit, ensisijainen todellisuutemme. Mahdollistaako se valveen ja terveyden?
Lukijan eteen putoaa lausahduksia kuin pisaroita tyhjiössä, läiskähtämättä. Mehiläispaviljongin tapaisesta talosta voimme löytää vertaistukea ja mahdollisuuden kertoa oman tarinamme. Talon sielu varastoi muistot, niin kitkerät kuin makeatkin, ja tiivistää pesän ahertajamehiläisten ajatukset yhteisön voimaksi ja merkitykseksi. Ihmisen jäädessä yksin yhteisön kylmille reunamille tekojemme itsekkyys voi koitua parven taakaksi ja turmioksi.
Joulukuussa oikeat mehiläiset ovat ehtineet nukkua jo useamman kuukauden. Ne ovat tilkinneet pesänsä pihkan, siitepölyn ja vahan sekoituksella jättäen vain pienen reiän ilmanvaihtoa varten. Hyvin lähellä toisiaan, talvipallona, ne pysyttelevät kylki kyljessä ja syövät makeaa lämpimikseen. Mehiläiset myös vaihtavat keskenänsä paikkaa kylmästä kuoriosasta lämpimämpään keskiöön ja takaisin.
”Jokainen parvi muistuttaa hologrammia siinä suhteessa, että kaikki sen osat antavat tietoa kokonaisuudesta. Yksilö on joukon alkio, mutta jokaiseen yksilöön sisältyy joukon kokonaisuus. Minä olen me.” Toisinaan totuus ihmiselämästä ja tieto muiden lajien selviytymiskeinoista lankeavat yhteen.
Jokaisessa tarinassa ja normaalikäsityksiä venyttävässä tapahtumassa käännellään maailmaa eriväristen linssien edessä, ja lukijan on vaikea kiintyä emotionaalisesti yhteenkään hahmoon. Joskus tapahtumat katkeavat kesken siivenlyönnin, ja juoni unohtuu ennen kuin asiaan ehditään palata kymmenien sivujen päässä. Teos toimiikin parhaiten novellikokoelman kaltaisena hunajatippojen tarjottimena.
Leena Krohn: Mehiläispaviljonki. Teos 2006. 197 sivua.
Seija Vilén
