Kumilelu katolla

On kesäkuinen ilta Suomenlinnassa. Ryhmäteatterin ensi-iltabileet. Istun aitan harjakatolla juomassa viinaa muutaman kaverin kanssa. Keskustelemme siitä, mikä maisemista on kaunein. ”Seuraavaksi kiivetään muurille”, huudahdan silmät loistaen ja lyön käteni yhteen kuin peltiapina. Alhaalla kävelee eräs ystäväni. Hän etsii jotakin. Vilkutan hänelle iloisena, ja hän vilkuttaa epäröiden takaisin.

Aikaisemmin päivällä olimme neuvotelleet hänen ja kolmannen kollegan kanssa siitä, lähdemmekö ensi-iltaan. Kolmas ystävä sanoi päättäväisesti: ”Mä en lähe. Mulla on semmonen olo, että menee sekoiluks.” Olin vastikään kirjoittanut päiväkirjaani: ”Pelkään, että jotain kamalaa tapahtuu ensi-illassa. Pelkään, että joku vetää mua turpaan.” Edeltävänä yönä en ollut saanut nukutuksi, koska fantasioin tilanteesta, jossa joku vetää minua turpaan Suomenlinnassa. Suhteeni mielikuvaan oli ristiriitainen.

Lounasaikaan sanon ystävilleni: ”Teidän pitää tulla mukaan ja vahtia mua. Mä saatan tehdä jotain tosi tyhmää.” Heitä naurattaa, koska heidän mielikuvissaan ”jotain tyhmää” tarkoittaa vehtailua varattujen tai huumeongelmaisten miesten kanssa.

Seison harjakaton reunalla vajaan kolmen metrin korkeudessa ja minua pelottaa. Kaverit huutavat, että tuu nyt alas, me otetaan vastaan. Päässäni käydään epäselvää keskustelua: osa minusta on epämääräisesti huolissaan: ”Mä tarviin tikkaat.” Toinen ääni päässäni mekkaloi ulvovalla äänellä ja venyttää vokaaleja kuin turhautunut autisti. Lähden peruuttamaan harjakatolta alas.

Olen ilmassa, selkä menosuuntaan. En oikein osaa kuvata, mitä sen lyhyen hetken ajan mietin. Joku ajatus se oli. Sitten olenkin jo hyvin tukevasti maassa, kuin iso kasa kivimurskaa kauniilla aamukasteen verhoamalla nurmella. Puhkean haukkovaan huutoitkuun: ”Au-au-au-au-au!” Joku kysyi kuukausia myöhemmin, että menikö ilmat pihalle. No varmaan meni, mutta ei sitä siinä luusohjoksi muuttuessa huomannut.

Matkatessani sairaalaan ilmapatjaan pumpattuna merivartioston veneessä mietin, kuinka paljon minua edes kiinnostaa, ovatko kylkiluuni ja sisäelimeni murskana. En oikein osannut sanoa. Myöhemmin sairaalassa olin hirvittävissä kivuissa, niskatuessa, letkuissa ja krapulassa. Kuulin, että kylkeeni pitää leikata veitsellä reikä, johon laitetaan paksu letku, joka pumppaa monta päivää verta ja ilmaa ulos rinnastani. Minua alkoi pelottaa.

Siihen hetkeen asti olin suhtautunut itseeni kuin tylsään leluun. Kun siitä ensin päästelee korkeita ääniä ja laittaa sen taputtamaan ja kikattamaan, on kaiken päätteeksi jollain tavalla hauska ajatus pudottaa se katolta.

Kuluneen vuoden ajan minulla oli ollut muutamien lannistavien tapahtumien takia sellainen olo kuin olisin lelu, jolla muut leikkivät. Kai minä viimein halusin tehdä itselleni ja muille selväksi, että jos minulla joku leikkii, niin se olen minä itse.

Ruusu Haarla

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu