Kuivat kalat – ei kiinnosta

Polynesian perinteinen elinkeino on vaarassa, kun kalat katoavat vesistä. Paikallinen nuoriso ei murehdi parista kalasta. He haluavat merkkivaatteita, iPodeja & hienoja autoja.

Kanootti lipuu hiljaa tyynellä vedenpinnalla. Opunohun lahden ympärillä Moorean vehreät vuoret peittyvät vielä varhaisen aamun utuun. Päivästä on tulossa pilvetön. Roland tähyilee veden välkkeen läpi kohti pohjaa, ja hänen serkkunsa Mere meloo hiljaa.

Etsimme aturea, kalaa, joka liikkuu suurissa parvissa ja esiintyy Moorean laguunissa vain 3–4 kertaa vuodessa, yleensä silloin kun kauempana merellä salamoi. Kun parvi nousee pintaan, heitetään verkko veteen.
Katselen metrien päässä häämöttävää pohjaa. Vedenpinnalla näkyy silloin tällöin kuplia tai pieniä vesisuihkuja, joita erilaiset kalat aiheuttavat. Mere osoittaa kauemmas: Tuolla ui merikilpikonna. Hetken aikaa kaloja tähyiltyämme kanootti ohjataan rantaan.

Jään Meren kanssa odottamaan, kun Roland lähtee läheiselle vuorelle ja kiipeää mangopuuhun. Isoisä opetti hänelle aikoinaan, että kalat lahdella näkyvät korkealta ja siksi niitä tulee välillä tarkastella puusta käsin.

Mere ja Roland ovat oppineet kaiken kalastuksesta isovanhemmiltaan. Roland lähtee Meren kanssa kalaan melkein joka aamu. Keskipäivään mennessä palataan kotiin. Edellisenä päivänä he olivat saaneet yli kolmesataa aturea.

Saalis jaettiin Rolandin ja Meren perheiden kesken. Loput kaloista myytiin; 20 kalan paketti maksaa 1 000 Ranskan Polynesian frangia, noin kahdeksan euroa. Ansaituilla rahoilla voi hankkia hieman elämän välttämättömyyksiä, kuten leipää ja sokeria.

Moorealla vielä suuri osa perheistä elää kalastuksesta. Kaikilla perheillä, jotka ovat kalastaneet jo monessa sukupolvessa, on oma erityisluontoinen tietämyksensä elinkeinostaan. Hieman vanhempi kalastaja William, jonka neljä poikaa kalastavat myös, kertoo, että elämäntapa on vapaa.

William on hyvin onnellinen näin. Hän seuraa poikiensa kanssa kalastuksessa rytmiä, jossa vuosi on jakaantunut kolmeen osaan. Vain osa vuodesta kalastetaan laguunissa, muina aikoina avomerellä. ”Kalat laguunissa tarvitsevat aikaa kasvaakseen”, William kertoo.

Kalat laguunissa ovat vähentyneet. William ja muut vanhemmat kalastajat Moorealla huolestuivat muutamia vuosia sitten tilanteesta, jossa ennen loppumattomalta tuntunut ruokavarasto näytti ehtymisen merkkejä. Parina viime vuosikymmenenä väestönkasvu alueella, niin Moorealla kuin naapurissa Tahitillakin, on ollut huomattava.

Luonnonkauniina pysynyt Moorea eroaa kuitenkin vielä paljon urbanisoituneesta ja kiireisestä naapuristaan, mutta yhä useammat käyttäjät verottavat laguunia. Moorealla viikonloppukalastajat kalastavat niin pieniä kuin isojakin kaloja ja lähettävät saaliinsa myyntiin Tahitille suurissa kylmälaatikoissa.

Vuonna 2004 paikallisten järjestöjen ja biologien yhteistyöllä Moorean laguuniin perustettiin suojeluohjelma, jossa laguuni on jaettu useaan alueeseen, missä kalastus on kielletty. Suojelualueet ovat rauhoitettuja alueita, joissa kalapopulaatiot saavat aikaa kasvaa.

Kaikki eivät kuitenkaan rajoituksista piittaa tai pidä. Osa Moorean kalastajista valittaa, että suojelualueet vaarantavat heidän perinteisen elinkeinonsa. On yleinen käsitys, että suojelualueilla kalastetaan rajoituksista huolimatta.

Mikä on kalastuselinkeinon tulevaisuus Moorealla? Roland, isän kuoltua perheensä pää, haluaisi, että rajoituksista luovuttaisiin.

Mutta William ajattelee jo lapsiaan ja lastenlapsiaan ja toivoisi, että heillä olisi aina ruokaa pöydässä, että he voisivat elää yhtä vapaasti kuin hän, raikkaassa ilmassa, merellä. Näkemykset laguunin käytöstä ja kalastuselinkeinosta eroavat kulttuurin sisälläkin.

Sosiaalinen muutos alueella liittyy laajempaan prosessiin, joka alkoi jo 1960-luvulla, kun Ranska perusti Tyynenmeren atomikoejärjestönsä Ranskan Polynesiaan. Rahaa alkoi virrata Tahitille ja muille saarille. Palveluammatit ja teollisuus paljolti korvasivat omavaraisen talouden. Merten takaa tuli uusia tuotteita, riisiä ja säilykelihaa leipäpuunhedelmän, taron ja kalan tilalle.

Kulutusyhteiskunta syntyi tännekin. Kuten missä tahansa muualla, myös täällä halutaan merkkivaatteita, iPodeja ja hienoja autoja. Vanhemmat ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin merestä saatiin kala ja laaksoista hedelmät ja vihannekset. Maa ruokki.

”Ihmisistä on tullut egoisteja”, sanoo William. Ennen perheet toivat kalaa toinen toisilleen, vaikka toiselta puolelta saarta. Elettiin ilman rajoja ja avoimemmin.

Nyt merenrantaa reunustavat muurien ympäröimät yksityistontit ja hotellien rajatut rannat. Sanotaan, että tahitilaiset ja muualta tulevat ”ostavat Moorean”. Maisema ja ympäristö muokkautuvat yhä enemmän sen mukaan, minne ei saa mennä.

Suojelualueisiin tyytymättömät kalastajat eivät niinkään ajattele laguunirajoituksia ympäristönsuojelun kuin oman tilansa rajaamisen kannalta. Biologisesti neutraalit suojelualueet ovat vahva argumentti tilan oikeasta käytöstä. William ja vanhemmat kalastajat kuitenkin näkevät kauemmas tulevaisuuteen.

Laguunin resurssien kestävä hyödyntäminen vaikuttaa elinkeinon ja kalastuskulttuurin jatkuvuuteen. Laguuni on muutakin kuin biologinen ympäristö. Se on kulttuurisesti merkittävä paikka niille, jotka ovat siellä toimineet jo kauan.

Kauan sitten saapuivat polynesialaiset merten takaa Moorealle. He löysivät rauhallisen laguunin, jota koralliriutta suojaa äärettömän Tyynenmeren tyrskyiltä, laguunin, joka oli täynnä kalaa. Ihmiset itse päättävät, haluavatko tulevaisuudessakin kalastaa Moorealla.

Kirjoittaja oli viime talven Moorealla kenttätöissä valmistelemassa sosiaali- ja kulttuuriantropologian graduaan mereen liittyvästä tiedosta & laguunin käytöstä.

Maija Lassila

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu