splash_image.jpg

Koulu kodin & hellan välissä

Opiskelija-asuntola on kurditytöille välivaihe isän kodin & aviomiehen kodin välillä.

Aamulla opiskelija-asuntolan rautaportista suuntaa yliopistolle toinen toistaan upeampia muslimileidejä, hiukset peitettynä suurella huivilla, maahan asti ulottuvissa hameissa ja pitkähihaisissa puseroissa. Tiukasti vartalon mukaisissa vaatteissa. Jalassa teräväkärkiset, korkeakorkoiset avokkaat.

Kun tytöt palaavat iltapäivällä, jotkut ottavat korkokengät jaloista portilla. Kun he pesevät meikit pois ja vaihtavat ylleen kotiasun, kuluneet verkkarit tai väljän kotimekon, heitä ei tunnista.

”Millaista siellä on? Tyttöjen asuntola on meille haram, kielletty alue”, jotkut Salahaddinin yliopiston miesopettajat kyselevät kuullessaan, että minut on majoitettu tyttöjen opiskelija-asuntolaan.

Puolen vuoden ajan elän nykyajan haaremissa tuhannen kahdensadan nuoren kurdinaisen kanssa. Ainoat alueella olevat miehet ovat portilla ympäri vuorokauden päivystävät sotilaat ja ravintolan ja parin kaupan henkilökunta sekä opiskelija-asuntolan puutarhurit.

”Miksi pukeutuisimme täällä asuntolassa hyvin? Täällähän ei ole poikia”, selittää Berfin.

Pohjois-Irakissa sijaitsevalla Kurdistanin autonomisella alueella käytetään peruskouluissa ja lukioissa koulupukuja. Viime talvena keskusteltiin niiden ottamisesta käyttöön myös yliopistoissa, sillä pukeutumisesta on tullut monelle opiskelijatytölle opiskelua tärkeämpi asia.

”Yliopistolla on poikia, siksi ulkonäkö on tärkeä asia”, jatkaa Berfin reikäisissä verryttelyhousuissaan omassa huoneessaan. Vapaapäivänä hän lähtee siskonsa kanssa kaupungille huipputyylikkäänä. He ovat menossa shoppailemaan läheiseen ostoskeskukseen. Siellä saattaa olla poikia.

”Useimmilla täällä asuvilla tytöillä on poikaystävä. Ne, joilla ei ole, yrittävät hankkia”, kertoo Leyla.

”Yleensä ajatellaan, että poika iskee tytön. Mutta kyllä tytötkin voivat olla aktiivisia”, hän jatkaa. Leylalla onkin juuri menossa hunting project, johon ottaa osaa koko huonekunta. Se johtaa toivottuun lopputulokseen, ja loppukeväällä pariskunta suunnittelee jo kihloihin menoa.

Kurdinuorten seurustelulla on selkeä tavoite, avioliiton solmiminen. Perinteisesti isät ovat valinneet aviopuolisot lapsilleen, yleensä puolisot ovat serkkuja. Näissä oloissa nuorten seurustelu, joka on eurooppalaisesta perspektiivistä katsottuna pidättyväistä, merkitsee vallankumousta.

Eräänä päivänä tapaan yliopiston lähellä sijaitsevassa kahvilassa ystäväni Fatiman. Hänellä on seuranaan vain lemmikkieläimensä, basaarista ostettu kananpoika. Fatima osoittaa kauempana olevaa pöytää, jossa hänen opiskelukaverinsa istuu syventyneenä keskusteluun nuoren miehen kanssa. Kaksi viikkoa aiemmin tutustunut pariskunta pohtii strategioita sen varalta, että tytön isä ei suostu antamaan tytärtään nuorukaiselle vaimoksi. Fatima on ystävättärensä kanssa liikkeellä, sillä yksin vapaapäivänä kaupungilla liikkuva nuori tyttö herättäisi liikaa huomiota.

Salahaddinin yliopiston poikien asuntola sijaitsee lähes kahden kilometrin päässä tyttöjen asuntolasta.

Kerron tytöille käynnistäni Kalarin pikkukaupungin yliopistossa. Sen kampus sijaitsee kaupungin ulkopuolella tuulisella mäellä, jossa ei kasva mitään, ei ainuttakaan ruohon kortta edes keväällä, jolloin luonto on rehevimmillään. Tyttöjen ja poikien asuntolat ovat viisikerroksisia elementtirakennuksia parin sadan metrin päässä toisistaan. Ne ovat tiheän piikkilanka-aidan keskellä, siihen on tarttunut repaleisia muovikasseja. Asuntolat näyttävät vankilan ja mielisairaalan yhdistelmältä. Poikien asuntolassa on mustunut seinä – muisto edellisen vuoden tulipalosta, jota ei ole ollut varaa korjata. Asuntoloiden välillä on piikkilanka-aita, jonka portilla on pari sotilasta.

Kalarissa tyttöjen asuntolassa on kaksi kertaa niin paljon asukkaita kuin paikkoja. Kolmen hengen huoneissa asuu viidestä seitsemään tyttöä. 24 tyttöä käyttää pientä yhteiskeittiötä, jossa on pari retkikeittimen näköistä kaasukeitintä, ja yhteistä kylpyhuonetta, jossa on kaksi vessaa ja yksi suihku, josta tulee kylmää vettä. Televisiohuoneita tai lukusaleja ei ole. Televisiot on kielletty. Käytävien lattioilla istuu tyttöjä lukemassa tenttikirjoja.

Kun kerron Erbilissä Kalarin opiskelija-asuntolasta, opiskelijatytöt ovat yksimielisiä, että Kalarissa on paremmat olot kuin heillä. Poikien asuntola on lähellä.

Turvallisuuteen panostetaan paljon Salahaddinin opiskelija-asuntolassa kuten kaikkialla Pohjois-Irakissa. Asuntolaa kiertää korkea, valonheittimin varustettu betonimuuri. Asukkaat joutuvat näyttämään henkilöllisyystodistuksen sekä tullessaan että lähtiessään asuntolasta, ja kaikki sinne tuotavat tavarat tarkastetaan.

Asuntolan kotiintuloaika oli talvella kello 18, keväällä se muutettiin tuntia myöhemmäksi. Myöhässä tulevia ei päästetä asuntolaan, ja myöhästymisestä lähtee ilmoitus vanhemmille. Myöhästyjiä on erittäin vähän. Perjantaisin ja lauantaisin asuntolaan pääsee myöhemminkin ja sieltä saa olla poiskin. Arkipäivinä asuntolan valvojat kiertävät huoneet ja tarkastavat, että kaikki ovat paikalla. Silloin asukkaiden on anottava asuntolan johtajalta lupa, mikäli he haluavat yöpyä muualla.

Asuntolaan ei saa kutsua vieraita. Kurdien perheiden kiinteyden tietäen tämä kummastuttaa, mutta juuri se saattaakin olla syy. Ilman kieltoa siellä saattaisi olla jatkuvasti satoja äitejä huolehtimassa tyttäristään. Kun kysyn ensimmäisen vuoden opiskelijoilta kuinka usein äiti soittaa heille, useimmat kertovat äidin soittavan joka päivä. Monet äidit soittavat sekä aamulla että illalla.

”Äitini kannusti minua muuttamaan opiskelija-asuntolaan. Hän sanoi, että opin täällä paljon uusia asioita”, kertoo Raz. Pienirintainen tyttö on oppinut esimerkiksi käyttämään kaksia rintaliivejä päällekkäin. Irakilaiset plastiikkakirurgit eivät asenna silikonirintoja.

”Monet pitävät meitä asuntolatyttöjä vapaamielisinä ja liian itsenäisinä”, Raz jatkaa.

Suomalaiseen opiskelijaelämään verrattuna elämä irakilaisessa opiskelija-asuntolassa on sovinnaista. Kodeissaan asuviin kurssikavereihin verrattuna näillä tytöillä on kuitenkin paljon vapautta. Jo se, että isä antaa tyttärelleen luvan lähteä opiskelemaan toiseen kaupunkiin, on merkki isän edistyksellisyydestä. Monet erbililäiset isät ottavat selvää tyttärensä lukujärjestyksestä ja palkkaavat tutun taksikuskin noutamaan tyttären yliopiston portilta kotiin heti oppituntien päättymisen jälkeen.

”Kun joku tyttö alkaa puhua paljon puhelimessa, hän on löytänyt poikaystävän”, kertoo Berfin. Kännykkäpuhelut on syömisen ohella suosituin harrastus iltaisin. Käytävillä ja pihalla kävelee tyttöjä uppoutuneina pitkiin keskusteluihin. Kännykkä on väylä vapauteen. Se mahdollistaa nuorten seurustelun tavalla, jota isät eivät pysty estämään.

Kunniamurhat ovat lisääntyneet Irakin Kurdistanissa samaa tahtia kuin nuorten kännykät. Elämä muuttuu nopeasti moderniksi eivätkä kaikki hyväksy sitä. Rakastuneet parit lähettävät toisilleen helliä tekstiviestejä ja ottavat kännykällä kuvia, joihin vanhoillisessa islamilaisessa maassa ei ole totuttu. Jotkut eivät ole pystyneet vastustamaan kiusausta lähettää niitä eteenpäin kavereille, sehän onnistuu yhdellä napin painalluksella.

Pian puoli kaupunkia on tiennyt salaisesta suhteesta. Tyttöjen, ja myös poikien, perheet ovat joutuneet suureen häpeään, jonka vain kuolema on puhdistanut. Perheet ovat tappaneet myös skandaaleihin osallisiksi joutuneita poikiaan.

Ongelmasta on puhuttu paljon julkisuudessa ja rangaistuksia on tiukennettu. Kännykän riskit tiedostetaan, mutta sen tarjoama vapaus houkuttelee. Kun nuoret tapaavat uusia ihmisiä, he kysyvät ensimmäiseksi toistensa puhelinnumerot. Huomaan itsekin kuinka helppoa puhelinnumeroiden hankinta on: eräänä iltana tuttavaperheen komea 19-vuotias poika Mohammad tuo minut asuntolaan.

Tytöt ovat kiinnostuneita hänestä, myöhemmin eräs heistä katsoo kännykästäni salaa Mohammadin numeron ja soittaa hänelle.

Kännykät ovat varsinaisia monitoimikoneita. Soittamisen ja tekstiviestien lähettämisen lisäksi niillä otetaan kuvia ja tehdään kotivideoita. Minulle näytetään kännykästä häävideota. Morsian näyttää olevan tämän asuntolan tyttö. Tarkemmin katsottuna myös sulhanen. Hänen pitkä tukkansa näkyy joissakin otoksissa, sen sijaan tumma puku peittää naiselliset muodot.

”Eräänä iltana ei ollut mitään tekemistä, joten improvisoimme pienen teatteriesityksen”, tytöt kertovat.

Kännyköistä kuunnellaan radiota, musiikkikanavia tietenkin. Kun sopivaa ohjelmaa ei tule, laitetaan täysille kännykkään ladattu musiikki. Kännyköiden kaiuttimet ovat tehokkaat, ne riittävät myös öisten tanssiharjoitusten taustaksi. Tämä saa minut joskus raivokohtauksen partaalle.

Juuri kukaan tytöistä ei osaa käyttää internetiä, mutta musiikin lataaminen kavereiden kännykästä sujuu näppärästi. Monilla on kaksi kännykkää. Kurdistanissa on kaksi kilpailevaa puhelinfirmaa. On halvempaa soittaa sen firman liittymästä, joka vastaanottajalla on.

Taulutelevisioineen ja pehmeine sohvineen asuntolan televisiohuoneet tuovat mieleen hyvätasoisen hotellin. Tämä kolme vuotta sitten valmistunut asuntola on Irakin paras opiskelija-asuntola. Satojen satelliittikanavien joukosta tytöt seuraavat vain kahta ohjelmatyyppiä: libanonilaisia musiikkivideoita ja turkkilaisia saippuaoopperoita, jotka on dubattu arabiaksi.

Irakissa ruoka on tärkeää. Ruokavalio on epäterveellisesti erittäin hiilihydraattipitoinen. Irakin ollessa kansainvälisessä kauppasaarrossa YK järjesti lasten aliravitsemuksen torjumiseksi Ruokaa öljystä -ohjelman. Sen puitteissa Irakiin on kipattu vuosien ajan maailman elintarvikejärjestön WHO:n vanhentuneita tuotteita, irakilaisten maksaessa niistä.

Järjestelmä on käytössä edelleen. Irakilaiset saavat peruselintarvikkeet ilmaiseksi. Ja kukapa arvostaisi ilmaista tavaraa. Asuntolassa riisiä keitetään valtavat annokset ja ylijäämä heitetään surutta roskiksiin, jotka täyttyvät nopeasti. Myös energian säästö on tuntematon asia, vaikka tytöt maksavat kaasusta käytön mukaan.

Laukut, joita vartijat penkovat portilla, ovat täynnä ruokaa. Minulle tarjotaan jatkuvasti ihania aterioita. Kun haluan osallistua kustannuksiin, tytöt vastaavat, ettei ruoka ole maksanut mitään. He ovat tuoneet sen kotoa.

”Kun ruoka loppuu, soitan äidille, ja veljet tuovat sitä lisää”, Ahlam kertoo.

Keittiöiden suuret pakastimet ovat täynnä leipää. Usein omat leipäni katoavat pakastimesta, samoin jääkaappiin jätetty ruoka.

”Kurdilainen systeemi”, selittää Ahlam, ja etsii minulle leipiä. Ruoka on yhteistä.

Piknik-retket ovat kevään kohokohtia. Huhtikuussa Erbil tyhjenee perjantaisin, kun kaupunkilaiset lähtevät grillaamaan vuoristoon. Joidenkin pakettiautojen lavalla on grillausvehkeiden lisäksi elävä lammas, liha on tuoretta.

Opiskelijat vuokraavat busseja retkiä varten ja pukeutuvat hienoimpiin vaatteisiinsa. Kerran kysyn Saralta missä hänen uudet rannerenkaansa ovat (Irakissa kultaiset rannerenkaat myydään kuuden kappaleen pakkauksissa). Hän oli lainannut ne luontoretkelle lähteneelle ystävälleen.

Asuntolassa on myös useita lukusaleja. Tenttikautta lukuun ottamatta ne ovat tyhjillään. Monien opiskelumotivaatio on olematon.

Kurdistanissa kaikki lukion suorittaneet nuoret pääsevät yliopistoon. Ylioppilaskirjoitukset pisteytetään huomattavasti tarkemmin kuin Suomessa ja ylioppilaat laitetaan niiden perusteella paremmuusjärjestykseen.

Jokainen täyttää hakukaavakkeen, johon laitetaan viisikymmentä mieluisinta opiskelupaikkaa. Monien kohdalla pisteet eivät riitä mihinkään niistä, joten tietokone valitsee heille muun paikan. Monet keskitason oppilaat joutuvat opiskelemaan kemiaa tai tilastotiedettä, vaikka ovat hakeneet lääkärin ja arkkitehdin koulutusohjelmiin.

Kostoksi valintakoneelle he päättävät olla tekemättä mitään opintojen eteen. He käyttävät ainoastaan hyväkseen mahdollisuuden päästä pois kotoa neljäksi vuodeksi.

Opettaessani englantia yliopistolla tajusin itsekin opiskelijoiden laiskuuden. Oppitunneilla on läsnäolopakko ja opettaja käy nimilistat läpi jokaisen tunnin alussa. Minua neuvottiin laskemaan opiskelijat nimenhuudon lisäksi, koska suuressa ryhmässä on vaikea seurata, ettei kukaan vastaa kaverin puolesta.

Lunttaaminen tenteissä on yleistä. Koska opiskelijat istuvat hyvin lähekkäin pienissä pulpeteissa, opettajien on vaikea estää heitä vilkuilemasta toisten papereihin.

Opiskelijat valmistuvat neljässä vuodessa humanististen tieteiden kandidaateiksi. Maisterin tutkintoa pääsevät suorittamaan vain ne, jotka ovat ensin kaksi vuotta töissä yliopistolla. Työpaikan saanti sieltä, tai ylipäätänsä mistään, on vaikeaa. Tämä tiedetään koulutusohjelmista päätettäessä. Ääri-islamilaisuus leviää nopeasti koko Lähi-idässä ja Kurdistanissakin sen pelätään vetävän puoleensa nuoria. Vaikka suuren osan nuorista tiedetään valmistuvan työttömiksi, heidän toivotaan aikuistuvan neljässä vuodessa niin, etteivät he ajaudu ääriliikkeiden pariin.

Maalis- ja huhtikuussa tiedekunnissa vietetään näyttävästi valmistujaisjuhlia, vaikka loppukokeet ovat vielä edessä. Lukukausi päättyy kesäkuussa, jolloin on liian kuuma juhlien järjestämiseen. Useimmilla tytöillä on pian edessä seuraava suuri juhla, omat häät. He palaavat asuntolasta vanhempien luo vain väliaikaisesti, edessä on muutto aviomiehen luo. Kurdinainen ei koskaan asu yksin.

Jutussa esiintyvien tyttöjen nimet on muutettu. Kuvat on Salahaddinin yliopiston tyttöjen asuntolasta, mutta kuvissa olevat henkilöt eivät liity juttuun.

Kristiina Koivunen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu