Kaiken mitä The Double elokuvana tekee, se tekee tietoisesti.

The Double perustuu löyhästi Dostojevskin romaaniin Kaksoisolento. Richard Ayoade on luonut steampunk-dystopian, joka kertoo varmoin ottein harmaassa toimistossa työskentelevästä harmaasta miehestä, jonka paikalle tulee hänen kaksoisolentonsa. Kopio tekee kaiken paremmin: sillä on karismaa, itseluottamusta ja viehätysvoimaa.

Kaiken, mitä The Double elokuvana tekee, se tekee tietoisesti. Se alkaa akuankkamaisilla epäonnistumiskohtauksilla ja toistaa släpstikille ominaisia tilanteita, jotka ovat niin ennalta-arvattavia, että ne naurattavat eniten niitä, jotka ennalta-arvattavuuksia bongaavat.

Elokuvalle on ominaista teennäinen näytteleminen, poseeraaminen ja näistä hetkittäinen irtautuminen sekä pastissit eri elokuvaklassikoiden kohtauksista. Erityisen paljon viitataan toisten elokuvien ääniefekteihin ja biiseihin. Elokuvassa on jopa Aki Kaurismäki -tribuuttikohtaus, johon on tuotu Danny laulamaan oldies goldieta. Välillä lainataan Kieslowskia ja Veronikan kaksoiselämää (tietysti), välillä muun muassa Greenawaytä ja Tarantinoa.

Kopioiminen kuuluu tietenkin kaksoiselämä-tematiikkaan, sillä onhan aiheena se, mikä on uniikkia ja mikä ei. Silti ohjaaja Ayoade pitää kokonaisuuden hallussa. Vaikka The Double on paikoittain ennalta-arvattava ja tylsä, sen teemat jäävät pyörimään mielessä, mikä on hyvän elokuvan merkki.

Richard Ayoade: The Double. Ensi-ilta 22.6. Neljä tähteä.

Kimmo Jylhämö