Kongo näyttämöllä

Kansallisteatterin näytelmä Kuninkaan kädet kertoo Kongon vapaavaltiosta, siirtomaasta, jota johdetaan kuin liikeyritystä. Gilbert Adi Kadima ja Hanna Nikkanen löysivät näytelmästä kaksi tarinaa nykyajasta. Toinen kertoo Kongon demokraattisesta tasavallasta, toinen yritysvastuusta.

Irtokäsien maa

Kuten muillakin aikansa eurooppalaisilla johtajilla, Belgian kuningas Leopold II:lla oli pakkomielle: siirtomaiden omistaminen. Hän iski silmänsä Kongoon, joka oli 1800-luvun loppupuoliskolla vielä tuntematon kohde.

Saavuttaakseen haluamansa Leopold perusti Association Internationale Africainen, osakeyhtiön, jonka oli periaatteessa tarkoitus investoida maahan. Tutkimusmatkailija Henry Morton Stanleyn avulla, ja kauppiaiden ja matkailijoiden avittamisen varjolla, yhdistyksestä tuli Belgian kolonialismin Troijan hevonen.

Pian kuningas keräsi kansainvälistä mainetta vapaavaltion menestyksellä. Alue oli hänen henkilökohtaista omaisuuttaan, ja hän järjesti sen kaupan tehokkaasti: ensin norsunluu-, sitten kumikaupan. Tuottoisa kauppa synnytti raakuuksia. Alkuperäiskansoja orjuutettiin, ja miehiä pakotettiin erittäin kivuliaaseen työhön ottamalla naisia ja lapsia panttivangeiksi. Kyliä tuhottiin, vastaan hangoittelijoita kidutettiin ja silvottiin. Kuolemaan asti ruoskiminen oli tavallista. Yleisin kidutusmuoto oli käsien irtileikkaaminen.

Kongon vapaavaltio oli irtokäsien maa, siihen viittaa näytelmän nimi. Leopold ii:n omat kädet olivat pehmeät, mutta hän omisti myös afrikkalaisten alamaistensa tuhannet irtokädet.

Leopold II sai toimia rangaistuksetta, koska julkisuudessa hän esiintyi humanitaarisena toimijana, vapauden ja sivistyksen tuojana. Hän jopa järjesti kansainvälisiä konferensseja syyttääkseen kilpailijoitaan ihmisoikeusloukkauksista, kunnes ensimmäiset todisteet Kongon karusta todellisuudesta tulivat esiin.

Kongossa arvioidaan tuhotun jopa kymmenen miljoonaa ihmistä vuosien 1880 ja 1920 välillä. Syitä oli monia: murhia, nälänhätää, sairauksia, syntyvyyden alenemista. Samaan aikaan ihmisoikeudet olivat toki uhattuina useimmissa maailman maista. Ehkä siksi rikokset jäivät rankaisematta.

Leopoldin hallinto, ja sitä seurannut perinteisempi siirtomaavalta, jonka aikana Belgia yritti tehdä Kongosta mallisiirtomaan, oli kieltämättä tehokas. Se loi Kongoon rautatiet, laiva- ja lentoyhtiöt, tieverkoston. Se rakensi sairaaloita ja uudisti maataloutta. Se loi merkittävää talouskasvua. Ja vaikka sairaalat ja koulut rakennettiin alun perin valkoisille, ne loivat lopulta maahan myös oman koulutetun eliitin.

Kuninkaan käsien ensi-illassa olin ainoa afrikkalainen. Myös lavalla näkyi vain suomalaisia. Näytelmä kuitenkin käsitteli minun historiaani, sekä isovanhempieni aikaa että nyky-Kongoa, lasteni maata.

Näytelmän Leopold II:n teot ovat barbaarisia. Mutta ajattelivatko Kansallisteatterin valkoiset vieraat kongolaisten elämää nykyaikana? Kysyivätkö he, onko nykypäivän itsenäinen Kongo turvallinen ja oikeudenmukainen maa, jossa raakuuksia ei tapahdu? Se kysymys tulisi esittää jokaiselle katsojalle. On helppoa surra ja moittia sadan vuoden takaista julmuutta.

Itse olen sitä mieltä, että Kongon demokraattinen tasavalta ei eroa Kongon vapaavaltiosta. Enää ei puhuta kuninkaan käsistä, mutta olisi aika puhua itsenäisyyden jaloista. Sekä metaforisista jaloista, joilla itsenäisen valtion tulisi seisoa, että konkreettisista jaloista: Kongossa leikataan yhä raajoja.

Valloittajien aloittama verenvuodatus nimittäin jatkuu yhä. Kongon kansa on panttivankina häikäilemättömän poliittisen eliitin käsissä; se on johtanut maata siitä asti, kun belgialaiset lähtivät maasta. Se vie maata kaaokseen.

Silti suomalaisetkin pysyvät hiljaa katsoessaan televisiosta, kuinka kongolaiset vuodattavat veljiensä verta puolustaakseen ulkovaltojen voittoja. Kongolaiset itse ovat valmiit uhraamaan itsenäisyytensä ja myymään pois maansa luonnonrikkaudet saadakseen valtaa sekä sotilaallista tukea, joka auttaa pysymään vallassa. Kuningas on kuollut – kuka nyt vastaa Kongon katkaistuista jaloista?

Gilbert Adi Kadima

_______________

Kuningas, toimitusjohtaja

Lavalla kuningas puhuu kuin suuryhtiön tiedotusjohtaja. Hän kiistää julmuudet ja vaikuttaa aidosti loukkaantuneelta syytöksistä. Tarinoita naisten ja lasten sieppauksista? Kilpailijoiden panettelua! Orjuutta? Työmiesten kahleet on vastikään vaihdettu rautaisista alumiinisiin! Näin toimii eettinen johtaja.

Kansallisteatterin Kuninkaan kädet -näytelmässä siirtomaata johdetaan kuin yritystä. Se ei ole nykykirjailijan yritys etäännyttää yhteiskuntakritiikkiään: tämä on tapahtunut oikeasti.

Vuosina 1877–1908 Kongossa toimi erikoinen pilottiprojekti, Kongon vapaavaltio. Sitä hallitsi ”filantrooppinen osakeyhtiö”, jonka ainut osakkeenomistaja oli Belgian kuningas Leopold II. Yhtiö tahkosi suuressa maassa ennennäkemättömät voitot ja synnytti lopulta Euroopassa aikansa moraalisen krapulan, kun ahneuden inhimilliset seuraukset selvisivät. Orjuus, vaino ja nälkä leikkasivat Kongon väestön puoleen. Kongon vapaavaltio oli kolme vuosikymmentä jatkunut kansanmurha, jonka ainoa motiivi oli liikevoiton maksimointi.

Toimitusjohtajakuningas ei ikinä käynyt Kongossaan. Myös näytelmä tapahtuu kokonaan Brysselissä. Uutiset Afrikasta saapuvat hoviin vierailevien poliitikkojen, diplomaattien ja seikkailijoiden mukana; kongolaisia ei nähdä lavalla. Juopa vallan käyttäjien ja kohteiden välillä on suunnaton, ja siksi käsittelyn rajaaminen Belgiaan tuntuu perustellulta. Se herättää katsojassa jopa varovaista toivoa: ehkä Leopoldin loputon julmuus syntyi välimatkasta? Orjien irtileikattuja käsiä pidellessään häikäilemätön kuningaskin vapisee. Kosketusetäisyydelle tulevaa Afrikkaa on vaikeampi sortaa.

Näytelmä itse ei valitettavasti toimi. Juoniva hovi, traaginen kuningasperhe, oikeutta vaativa oppositio ja Jukka Puotilan suuruudenhullu Leopold kutistetaan lavalla jotenkin yhdentekeviksi. Se on hirveää haaskuuta, sillä Juha Vakkurin teksti on terävä ja tärkeä.

Tarinan ytimessä on umpipoliittinen kiista: onko valtio parempi herra kuin yritys? Mitä hallitsijan tulisi tavoitella: kärsimyksen vähentämistä, tehokkuutta, kasvua?

Yritys perustelee toimintansa vetävillä argumenteilla. Se ei hirttäydy tunkkaiseen protektionismiin; sille kelpaa niin ranskalaisten, englantilaisten kuin amerikkalaistenkin raha. Se on aikansa kykypuolue. Vastakkainasettelujen aika on ohi, se julistaa: tärkeintä on yrittämisen vapaus, tuotanto ja kulutus! Norsunluun ja kumin tuottamat voitot kyllä aikanaan tihkuvat köyhillekin, Leopold vakuuttaa.

Leopoldin ja hänen vastustajiensa välinen julkinen vuoropuhelu on kiehtovaa ja ajankohtaista. Valtio-ohjauksen tukijat vaativat vapaavaltiokokeilun purkamista: Leopold lahjoo poliitikkoja eri puolilla maailmaa tyrmätäkseen muutokset. Oppositio yrittää koukata julkisen keskustelun kautta, mutta epäonnistuu, sillä yksityistetyssä Kongossa kassakirjat ovat salaisia. Liikeyrityksen läpinäkyvyys on nolla. Leopold pääsee käsiksi valtiollisten kilpailijoidensa tileihin, mutta osakeyhtiö saa kätkeä omansa.

Leopoldin puheet ovat puheita yritysvastuusta, yksityistämisestä, valtion roolista, pohjoisen suuryhtiöistä etelän mailla. Tämä näytelmä olisi ansainnut paremman ohjauksen.

Hanna Nikkanen

_______________

Kuninkaan kädet, esityksiä vielä 7.10–30.12. Helsingissä Kansallisteatterissa.

Gilbert Adi Kadima, Hanna Nikkanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu