splash_image.jpg

Kohti pimeää

Keski-ikäisen Shostan sinfoniat ovat kyynisiä & sotkuisia.

Shosta-piiri kokoontuu viimeiseen, kolmanteen tapaamiseensa. Piirin kolme jäsentä, kirjailija, säveltäjä ja keskustelut ylöskirjaava toimittaja-ohjaaja, ovat tuntemattoman edessä. Heistä kukaan ei tunne Dmitri Shostakovitshin (s. 1906) sinfonioita 11–15, jotka hän sävelsi kolmannen ja neljännen luomiskautensa aikana.

Piiri on ollut jo viikkoja jännityksen tilassa. Toisen istunnon päättänyt 10. sinfonia sai piirin haltioihinsa, ja kaikkia kolmea yhdistää epäilys, että edes Shosta ei pysty ylittämään sen tehoja. Kolmas istunto tulee olemaan sävellyksellisesti väistämättä laskusuhdanteinen, piiri epäilee.

Millainen ikääntyvä taiteilija piiriä odottaa? Ankea, mielikuvituksen puutteen minimalismiksi naamioiva seniili, uusia alkuja ja avauksia yhä tavoitteleva harmaa pantteri vai henkistynyt tietäjä?

Sodanjälkeiseen maailmaan ajoittunut kolmas luomiskausi on Shostan loppukesän ja syksyn aikaa. Sitä leimaa identiteettikriisi, jonka katsotaan seurailevan Neuvostoliiton kulttuurielämän yleistä ilmapiiriä. Teosten taso vaihtelee sovinnaisesta briljanttiin.

Säveltäjä asettelee Voiman toimituksen pöydälle lasisen jallupullon, kirjailija muovisen. Kuohuviinipullo poksahtaa, ja säveltäjä heittää pullojen viereen aiempaa runsaslukuisemman läjän partituureja. Pöydälle kasataan vain nesteitä, paperia ja savukkeita.

Viime kerran nakinkäry ei tule toistumaan, sillä piiri päättää keskittyä henkeen ja käyttäytyä aiempia kertoja arvokkaammin.

Shostan myöhäistuotantoa kuvataan usein esimerkiksi ”näynomaiseksi” ja ”syvällisen elämänviisauden leimaamaksi”.

Mikään näistä määrittelyistä ei sovi yhteen täyslihanakkien ja perunasalaatin kanssa.

Kertomus Shosta-piirin viimeisestä istunnosta on jaettu kahteen osaan. Jälkimmäinen julkaistaan Voimassa 9/2013.

_______________

Aiemmat Shosta-jutut löytyvät Fifistä juttuarkistosta hakusanalla Shosta. Shosta-piirin kuuntelema levytys: Rostropovich conducts Shostakovich: The Complete Symphonies, Warner Classics 2007. Jutun lähdemateriaalina Otavan iso musiikkitietosanakirja (1979), Wikipedia & Shostan elämäkertoja.

”Olen kuullut tän jo”

Neljä vuotta Stalinin kuoleman jälkeen sävelletty neliosainen 11. sinfonia alkaa pitkällä, hitaalla jaksolla, jossa Shosta käyttää paljon lyömäsoittimia. Piiri on varovaisen innoissaan ja virittynyt. Pitkä, uhkaa värisevä alkusoitto lataa odotuksia.

Viisikymppinen Shosta jaksaa yllättää!

Sinfonia on läpeensä ohjelmallinen, eli se kertoo musiikin keinoilla ulkomusiikillisista tapahtumista. Sinfonian alaotsikko on Vuosi 1905, ja teos on omistettu Venäjän vallankumouksen vuoden 1905 väkivaltaisille tapahtumille. Niin sanottuna verisunnuntaina kansalaisten kapina Venäjän korruptoitunutta ja yksinvaltaista eliittiä vastaan murskattiin armeijan avustuksella.

”Pitäiskö tähän suhtautua epäilyksellä, koska tää on ollut suosittu?” säveltäjä pilkkaa. Hän on katkera siitä, että kirjailija ja ohjaaja antoivat 7. sinfonialle vain neljä tähteä.

Säveltäjä on edelleen, useiden kuukausien jälkeen sitä mieltä, että kyse oli kirjailijan ja ohjaajan snobbailusta: hitikäs teos ei voi olla elitistien mielestä mestariteos, säveltäjä väittää.

Shostan 11. on yksi säveltäjän suosituimmista, myös silloisen yleisön ja kriitikoiden mielestä. Tällä teoksella hän palasi säveltäjien ykköskaartiin. Menneet harmit neuvostohallinnon kanssa kuitattiin Stalinin ”subjektiivisella taidemaulla” ja Shostalle myönnettiin Lenin-palkinto.

Piiriläiset nautiskelevat aluksi estottomasti siitä, että Shosta on heittäytynyt konservatiivisen melodiseen ja tunnelmoivaan kuljetteluun. Keskellä sellojen tummaa näppäilyä alkaa jumalaisen kaunis hautajaislaulu, joka kuulostaa kehtolaululta.

”Ehkä äidin kuolema on saanut Shostan käyttämään teemoina lauluja, joita hän kuuli lapsena”, ohjaaja huokaa herkistyneenä. ”Kuolema on uni.”

Piiri poimii sinfoniasta paljon hyvää. ”On hieno sinfoninen ele rakentaa teos kvintti-intervallin ympärille. Kvinttisointu on avoin, puhdas ja arkaainen”, kirjailija ilmoittaa.

Toisen osan loppupuolella sinfonia alkaa hajota, ja ylipitkät kestot rasittavat piiriläisiä. Teos lainailee muilta säveltäjiltä, vallankumouslauluista ja kansasävelmistä. Kun toisen osan loppu palaa taas alkuun tuomatta juuri mitään lisää, säveltäjän hermot menevät.

”Ihan täyttä haahuilua”, hän ärähtää.

Kirjailija komppaa:

”Nyt on kyllä ajan hammas purrut tätä biisiä. Alkaa kyllästyttää.”

Yksi lainatuista teoksista on Albinonin Adagio. Hautajaismarssin ympärille rakennettu kolmas osa saa kiitosta rohkeasta tilankäytöstä, mutta säveltäjää ylipitkät kestot ottavat päähän yhä pahemmin.

”Tekisi mieli ravistella sitä rillipäätä”, hän murisee.

Shosta tunkee kauneutta ja melankoliaa kuulijoiden kurkuista alas alleviivaten ja jankuttaen. Koska jokainen teema tiristetään ja kulutetaan loppuun, sinfonian tehot muuttuvat ohueksi kuin rautalanka. Jokainen kliimaksi toistuu vähintään kahdesti.

”Tulee levoton olo, mä olen kuullut tän jo”, säveltäjä vaikeroi kolmannen osan lopussa ja käppäilee ympäri toimituksen pöytää kuin häkkieläin.

Kirjailija pitelee vasemmassa kädessään muovista, oikeassa kädessään lasista jallupulloa. ”Sama efekti kuin kännissä bileissä, kun joku kuuntelee saman biisin uudelleen ja uudelleen”, hän toteaa.

Neljännen osan vaski-, perkussio- ja patarumpuvyörytys saa kirjailijan kokeilemaan, valuuko hänen korvistaan verta. Piiri maistelee, vaikuttavatko jallupullojen erilaiset valmistusmateriaalit sisältöön. Eivät vaikuta.

Tunnin kestävän sinfonian laadukkaat jaksot ovat lopulta selkeästi eroteltavissa. Ne ovat 1. osan harppusoundit ja kvinttivariaatiot, 3. osan Albinonin Adagion variaatio ja 4. osan putkikellojakso ja lopun kertaus. Näiden osien kesto on yhteensä noin 25 minuuttia.

Piiri antaa sinfoniolle aina kaksi arvosanaa, yleisarvosanan ja toisen dramaturgiasta sekä sisällön suhteesta kestoon. Tämän sinfoniassa suhdeluku on huonoin.

”1950-luvulla taiteilijan suurinta röyhkeyttä oli varastaa aikaa ihmisten elämästä”, kirjailija summaa.

”Ei kyllä hyvin mene, jos tunnista jää käteen yksi kiinnostava viittaus Albinoniin”, säveltäjä toteaa.

Sinfonia nro 11 g-molli (1957), kesto n. 58 min. Kolme tähteä

Mielistelevä guru

Leninin muistolle sävelletyn sinfonian alaotsikko on Vuosi 1917. Se kirvoittaa säveltäjän pohtimaan, mitä tapahtuu, kun Shosta-piiriä aikalaisineen ei enää ole. ”Toivon, että tulevat sukupolvet voisivat kuunnella Shostaa ilman, että heti eka sana, joka mainitaan, on Lenin tai Stalin.”

Kun sinfoniaa on kulunut vain muutama minuutti, piiri pohdiskelee vakavana, että voisi olla parempi, jos tulevat sukupolvet eivät myöskään kuulisi tätä sinfoniaa koskaan.

Shosta alkaa olla kummallisilla mutkilla lainausten suhteen. Jos hän 11. sinfoniassa lainaili muilta säveltäjiltä ja kansanlauluista, nyt Shosta lainailee omia 11. sinfonian lainauksiaan. Hätäännyttävää mätänemistä.

Säveltäjä sanoo, ettei jousissa ole atakkia.

”Ja vasket ja pikkolot tulevat päälle tylpällä tavalla”, säveltäjä kivahtaa ja katsoo ohjaajaa. ”Kirjoita tuo sinne muistiinpanoihisi.”

”On vaarallista, jos myös Shosta-piiri vajoaa metasyövereihin”, ohjaaja sanoo tyynesti, mutta kirjoittaa lauseen ylös. Onko piiristä tullut samalla tavalla itsetietoinen kuin Shostasta? Mikä on aitoa, mikä poseeraamista?

Useat Shostan sinfoniat soitetaan attaca, eli osien väliin ei jätetä taukoa. Niin myös 12. sinfonia. Attaca tuhoaa sinfonian vähänkin dramaturgisen ajattelun. Koska sinfonia on rakennettu episodimaiseksi sillisalaatiksi, ilman attacaa kuulijaa olisivat lohduttaneet edes lyhyet hengähdystauot ennen uuden rymistelevän ja kaahaavan osan läsähtämistä päin pläsiä.

”Saatana, se on varmaan bordellissakin huutanut vaan attaca, attaca”, kirjailija kiroaa.

Ensimmäisen kerran piiri joutuu toteamaan, että Shosta kuulostaa vanhanaikaiselta. Ehkä se johtuu filmimusiikkiin viittaavista vivahteista: agenttihenkiset kuljetukset eivät kuulosta jännittäviltä ja veijarimaisilta, vaan mahtipontisen pölyisiltä ja väkinäisiltä.

Neukkulassa aika oli pysähtynyt, kirjailija huomauttaa:

”Shosta tekee edelleen samaa kamaa kuin 30 vuotta aikaisemmin. Kun Shosta on säveltänyt tän vuonna -61, lännessä ollaan jo populaarikulttuurin aamunkoitossa. Meillä katseltiin Steve McQueenin elokuvia, kuten Vanki nimeltä Papillon. Ja Beatlesin Revolveriin on tästä vain viisi vuotta.”

Klassisessa musiikissa lännessä oltiin näihin aikoihin hulluna avantgardeen ja nykysäveltäjä Karlheinz Stockhauseniin, joka käsitteli musiikissaan tiedettä ja teknologiaa. Sibelius oli juuri kuollut 8. sinfoniaansa pantaten.

Kriitikot ovat Shosta-piirin tavoin ihmetelleet, miksi säveltäjä epäonnistui niin pahasti. Syitä on etsitty poliittisista kuvioista. Shosta oli liittynyt edellisenä vuonna kommunistiseen puolueeseen, joten ehkä hän halusi säveltää puoluetta miellyttävän ”pumputi pum, kommunistit on komeita” -ökellyksen.

Toiset ovat sitä mieltä, että Shostalla oli edelleen pelko persauksissa. Pinnan alla muhi ongelmia, ja sinfonia tehtiin imartelutarkoituksessa.

Hetkittäin Shosta ottaa niskalenkin ja antaa teemojen kehittyä rauhassa. Pienet ilonhetket ovat kuitenkin yhdentekeviä, Shosta-piiri toteaa yhteen ääneen.

Oli motiivi mikä tahansa, tekemistä on sävyttänyt mielistely. Säveltäjän tuomio on armoton:

”Tyyppi kopipeistailee. Emmä kumarra tällaista paskaa. Jos ideat ei riitä, niin ne ei riitä.”

Jatkuu seuraavassa numerossa…

Sinfonia nro 12 d-molli (1961), kesto n. 38 min. Yksi tähti.

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu