Kohtalon morsian

Ursula Le Guinin Lavinia antaa äänen tarujen hiljaisille & herättää henkiin muinaisen Rooman.

Vergiliuksen Lavinia on punasteleva tyttönen, jolla ei ole ääntä eikä juuri aktiivista roolia runoelmassa. Ursula Le Guin antaa hänelle puheenvuoron tuoreimmassa romaanissaan Lavinia. Teos ei ole pelkästään feministinen rekonstruktio, vaikka Le Guin käsitteleekin elävästi esimerkiksi nuoren naisen elämänmahdollisuuksien rajoittuneisuutta tai sukupuolittuneen sotilaskulttuurin seurauksia. Lavinia ei ole yritys kuvata todellista naista tarinan taustalla, vaan se on ennen kaikkea kertomisen perinteiden ja kertomuksiin uskomisen pohdintaa.

”Epäilemättä joku samanniminen, Lavinia, oli joskus olemassa, mutta hän kenties poikkesi niin paljon minun omakuvastani, tai runoilijani käsityksestä minusta, että minun on vain hämmentävää ajatella häntä. Tietääkseni vain runoilijani antoi minulle minkäänlaista olevaisuutta.”

Le Guinin Lavinia on kirjallinen hahmo, joka elää historiassa vain tarinallisuutensa vuoksi. Tämän kirjan sivuilla hän haluaa edes hetken puhua äänellä, joka häneltä on kielletty. Lavinia tiedostaa oman luonteensa ja pohdiskelee sitä läpi koko teoksen, ja oppaana näissä pohdinnoissa on haamun tavoin näyttäytyvä Vergilius, joka kohtaa oman luomuksensa viimeisinä päivinään. Ja koska Vergiliuksen Lavinia jäi niin ohueksi, kohtaa hän yllätyksekseen aidon ja itsenäisen tarinanaisen.

Ajatus kirjallisen hahmon itsetietoisuudesta ei ole erityisen originelli, mutta olennaista onkin, mitä Le Guin tekee tällä rakennelmalla. Lavinia käsittelee ennen kaikkea tapaa kertoa kohtalonomaisia tarinoita ja uskoa niihin, taipumusta nähdä kohtalo valintojemme sijaan.

Runon hahmoksi itsensä tietävä Lavinia tietää olevansa ”kohtalon lapsi”, mutta hänen itsetietoisuutensa ja luonnosmaisuutensa antaa hänelle mahdollisuuden pohtia omaa maailmaansa. Niinpä hän tietää naivansa Aeneaksen ja tietää tämän kuolevan, mutta koska hänen osuutensa tarinassa on niin pieni, se jättää hänelle tilaa elää, toisin kuin kohtaloon sidotuille kuten Aeneakselle:

”Minun ei ole ollut vaikea uskoa kuvitteellisuuteeni, onhan minut sepitetty niin ohimennen. Hänelle se olisi paljon hankalampaa. Vaikka tätä nykyä hän onkin toimeton, kesytetty, tyytyväinen mies, joka keskustelee päivänpaisteessa vaimonsa kanssa, olisi runoilijan luoman intohimoisen, käskyvoimaisen, malttamattoman ja vaarallisen sankarin vaikea hyväksyä olevansa kohtalon lapsi, oman tahtonsa ja tuntonsa merkityksettömyys.”

Teoksen suurin temaattinen siirtymä onkin runon lopun jälkeinen aika, arki kohtalon tuolla puolen. Lavinia ei enää vain seuraa ympärillään tapahtuvaa ja toteuta omaa rooliaan, hän ei enää suhtaudu Vergiliukseen kuin kohtalotarten elämänlankoihin, vaan hän astuu epävarmuuden maahan: ”Olen menettänyt oppaani, Vergiliukseni. Minun on kuljettava yksin läpi kaiken sen, mikä on lopun tuolla puolen, kaiken tuon äärettömän, poluttoman maailman, jota en kykene lukemaan.”

Tämä tuo mieleen Le Guinin Maameri-sarjan neljännen osan Tehanun, jossa arkinen ja magiassa köyhä elämä jatkuu alkuperäisen trilogian suurten kaarten jälkeen, ja vanhat kohtalon rakenteet purkautuvat.

Teoksen jälkiosa on kuitenkin rakenteellisesti hiukan heikompaa, eikä Le Guin saa tarinalle kunnolla uutta rytmiä tämän käänteen jälkeen. Siitä huolimatta hän käsittelee taitavasti vanhoja teemojaan kuten yksilön ylikorostuksen kritiikkiä ja soturietiikan ongelmia.

Teoksen tärkeä sivujuonne on Rooman historian ja sen kautta koko läntisen historian ennakointi, joka ilmenee Aeneksen näkyjä heijastavan kilven hahmossa. Näitä näkyjä katsellessaan Lavinian tietoisuus ulottuu Vergiliuksen tekstiä kauemmas, kohti kaikkia tulevia sotia ja niiden kauhuja:

”Tuo kaupunki, tai kenties jokin muu suuri kaupunki, on raunioina, perinpohjaisesti tuhottu ja poltettu. Näen toisen tuhotun kaupungin, ja taas uuden. Valtaisat lieskat roihahtavat peräkkäin, yhä uusi jono edellisen kyljessä, kunnes koko tienoo on liekkien vallassa. Suunnattomat sotakoneet ryömivät tantereella tai sukeltavat aaltojen alle, tai syöksyvät ilmojen halki. Itse maa palaa öljynpimeiden pilvien alla. Nyt maailman äärissä käsittämätön tuhon pilvi nousee meren ylle. Tiedän, että se on maailman loppu.”

Tämän maailman Lavinia näkee odottavan niiden polkujen päässä, joita kohtaloon uskovat ja kohtalosta kertovat rakentavat. Lavinia ei ota niinkään kantaa sotaan itseensä tai sotimisen etiikkaan vaan siihen, miten näemme edelleen sodan kulttuurimme ahjona.

Ursula K. Le Guin: Lavinia, Harcourt Inc., Orlando, 2008. 279 s.
Aeneis-runoelman tuorein suomennos Loki 2000. 490 s.

Ville Lähde

Kommentoi Facebookissa
Provinssirock 2018
Route Couture