Kohtalo paperin varassa

Kansallisteatterin Paperiankkuri haluaa tuoda näkyville turvapaikanhakijoiden todellisuuden. Esityksen ohjaaja & koreografi Hanna Brotherus kohtasi prosessin aikana omat pelkonsa, mutta toimittaja pitkästyi katsomossa.

”Vaikuttava esitys.” ”Hyvä teko Yleltä ja vaikuttava esitys, jonka mahdollisimman monien soisi näkevän.”

Sana vaikuttava toistuu useimpien esityksen nähneiden kommenteissa. Aihe on tärkeä. Paperiankkuri on osa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön maaliskuussa 2011 startannutta Vastaanotto-projektia. Työskentely alkoi jalkautumisjaksolla Kyläsaaren vastaanottokeskukseen, jossa työryhmä tutustui turvapaikanhakijoihin ja valmisti esityksiä heidän kanssaan.

Hienoa, että turvapaikanhakijoille on tarjottu mukavaa tekemistä.

Mutta.

”Oli varmaan kulunut neljä päivää siitä, kun ruumiita alettiin haudata”, esityksessä monotoninen ääni kertoo nauhalla. “Se haju oli aivan hirveä, ihminenhän haisee ihan kamalalta, kun se alkaa mätänemään. Linnut söivät mätäneviä ruumiita… jossain on aina joku joukkohauta.”

Ja sama varmuuden vuoksi kaksi kertaa peräkkäin, jotta kamaluus ei jäisi varmasti kenellekään epäselväksi. Sen sijaan, että kokisin tarmoa toimia paremman maailman puolesta huomaan toivottoman ahdistuksen täyttävän minut. Henkilöt lavalla ovat kasvottomia yksilöitä pieksämässä ja raiskaamassa toisiaan.

Mitä tämä esitys haluaa sanoa ja kenelle? Että kamalaa, aivan kamalaa on?

”Kuva on dokumentaarisen tutkimustyömme tulos. Emme voi käsittää, että joukossamme elää ihmisiä, joita on kidutettu, joiden perheet on ammuttu silmien eteen, joiden on pitänyt jättää kaikki ja tulla tänne odottamaan. He ovat ihmisiä, jotka ovat selvinneet kaikesta, mistä ihminen voi selviytyä”, Hanna Brotherus tiivistää Paperiankkurin ytimen. Hän ei pidä esitystään lohduttomana. ”Lohduttomalta tuntuvat enemmänkin meidän hyväosaisten asenteet.”

Niin. Esityksessä turvapaikanhakijat kohtaavat suomalaisia, ja se kohtaaminen menee tietysti näin: Suomalaiset oksentavat ämpäreihin aggressiivisessa kännissä ja huutavat turvapaikanhakijoille: ”Go home!”

Katselen ympärilleni Kansallisteatterin katsomossa. Tuttuja järjestötyöntekijöiden ja poliitikkojen naamoja. Muutama taiteilija. On vaikea kuvitella näitä ihmisiä huutamassa kenellekään ”Go home” oksennusämpäri kädessään. En itsekään samastu lavalla hilluviin ”suomalaisiin.”

Esitys on suunnattu kantaväestölle. Yleisradio esitti ensi-illan suorana Yle Teemalla. Kantaväestö. Kansallisteatteri ja Yle Teema. Miksi minulla on tunne, että meidät makaronilaatikkoa syövät automarketin asiakkaat tavoittaisi paremmin, jos aihetta käsiteltäisiin Salattujen elämien jälkeen tai ennen Big Brotheria?

Käsi sydämellä, kuinka monen sellaisen, jota esityksen todellisuus ei kiinnosta, uskotte hakeutuvan Kansallisteatterin katsomoon? Jo se on toki jotain, että prosessi avasi ”kantasuomalaisten” tekijöiden silmät.

”Jouduimme ankaraan itsetutkiskeluun, hätään hädässä olevien kanssa. Teoksen tekeminen oli äärimmäisen rankkaa mutta myös hauskaa – huumori ja hyvä työryhmä pelasti meidät sortumasta”, Brotherus kuvailee.

Hän itse oppi Paperiankkurin myötä ymmärtämään omia ennakkoluulojaan ja voittamaan pelkojaan.

”Aikaisemmin ajattelin, että muualta tulleet ovat uhka minulle. Pelkäsin myös nähdä ja kuulla hirvittäviä tarinoita; ajattelin, että ne asettuvat osaksi itseäni tai jollain tavalla tarttuvat minuun tai meihin. Pelkäsin konkreettisesti vihanpurkauksia ja likaisuutta, jonkinlaista saastaisuutta, josta olisin tullut osalliseksi. Pelkäsin toisin sanoen omia irrationaalisia pelkojani”, Brotherus kuvailee.

Tästä näkökulmasta esitystä onkin helpompi ymmärtää. Se on tekijöidensä kokemusten kuva.

”Tajuan kiviseinän tunnun päässä, jota siihen hakataan.”

Taas se pateettinen ääni. Ja jälleen lisää väkivaltaa tanssin keinoin ilmaistuna. Puuduttavaa. Kunnes lavalla alkaakin pyöriä vastaanottokeskuksessa kuvattu video. Joukko turvapaikkaa odottavia miehiä tanssii. Siinä on jotain todella koskettavaa.

Kovia kokeneet ihmiset, jotka on viskattu loputtoman tuntuiseen epävarmuuteen. Siinä he nyt tanssivat ja piirtävät. Siihen on helppo samastua, ja siksi pääsen hetken ajaksi siihen tunnelmaan, jota toivoisin tuntevani koko esityksen ajan. Että ihmisiä täällä kaikki ollaan. Ja sitten esiintyjien kädet rikkovat valkokankaan ja tanssivat miehet ja piirrokset viedään pois.

Esitys ei näytä sitä todellisuutta, jossa turvapaikanhakijoiden lapset käyvät päiväkodissa tai leikkivät pihalla. Esitys näyttää väkivaltaa ja traumoja. Ja vielä hiukan lisää väkivaltaa.

Jos joku saa Paperiankkurista sysäyksen positiivisiin tekoihin ryhtymiseksi, niin hienoa. Minut se lamaannutti.

Missä toivo luuraa, ohjaaja Hanna Brotherus?

”Toivoa näkyy, kun ihmiset avaavat silmänsä ja korvansa kuulemaan toisiaan. Toivoa on, jos emme sulje itseämme ja maatamme vaan ymmärrämme tarvitsevamme myös niitä, jotka ovat meille vieraita.”

Kunpa viestin saisi kulkemaan makaronilaatikon äärelle asti. Etenkin ämpäriin oksentajille.

Kansallisteatterin Paperiankkurin kiertue-esityksiä muun muassa vastaanottokeskuksissa alkuvuodesta 2012. Kiertueen aikataulut.

Laura Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu