Kissa neulahammas

Kissankasvot iskevät ilmestyksen kaltaisesti kuin salama tai sähköisku.

KUN VALKEAN aavetiikerin naama pistää puskasta, tietää luontoretkeläinen loppunsa tulleen. Tiettyä huimausta aiheuttaa pelkkä väritys. Kissankasvot iskevät ilmestyksen kaltaisesti kuin salama tai sähköisku.

Pensseliä ei säästelty, kun kissoja luotiin. Kissan kasvot eivät ole vain symmetriset, niissä kaikki on sopusuhtaista, minkään aistimisen tai tarpeen elin ei ole vallannut liikaa tilaa ja pilannut yleisvaikutelmaa. Kaunis eläin on houkutus ja kaunis eläin on ansa.

JO KAUAN ENNEN kuin ensimmäinen Niilin villi aavikkoilves lähestyi ihmisasumusta uteliaasti ja luottavaisesti suojelusta etsien, saattoi ihmisen sielu tilapäisesti levätä kissan ruumiissa. Kissan ja ihmisen myöhempi suhde perustuu kokoeroon ja molemminpuoliseen hyötyyn.

”Kissa ei tarjoa palveluksia. Se tarjoaa itsensä. Totta kai se haluaa huolenpitoa ja suojaa. Ilmaista rakkautta ei ole olemassakaan”, sanoo kulttikirjailija William S. Burroughs. Jos kissa äkkiä alkaisi kasvaa, joutuisi ihminen jossakin vaiheessa suloisen neulahampaisen lemmikkinsä hitaasti tappavan leikin esineeksi.

Ihmeellinen antiikkinen eläin, vuorikauriin ja kissan risteytys, on servaali. Tämä afrikkalainen pantterikissa on ollut kesykissana jo vuosituhansia. Egyptissä servaalia käytettiin suojaamaan viljasäilöjä rotilta ja muilta tuholaisilta ja koteja ne suojasivat öisin pahoilta hengiltä. Servaaleja pidetään vielä nykyäänkin ihmisen uskottuina psyykkisinä seuralaisina siellä, missä se lakien mukaan on mahdollista.

ERIKOISEN ONNISTUNUT, jonkin verran kotikissaa suurempi eläin on oselotti. Sen turkki tuo mieleen itämaiset matot Jan van Eyckin maalauksissa. Ehkä juuri tämän kauneuden takia eläimet alun perin luotiin. Saarikoskihan kerran otti Tuulansa kanssa oselotin pennun ja kuvitteli, että se siitä kesyyntyisi. Heikosti kävi, yöt muuttuivat yhä hurjemmiksi, ja oselotti päätyi eläintarhaan. Kasvaessaan iso kissa on kesyimmilläänkin neulahampainen, täysin arvaamaton ja hengenvaarallinen elämänkumppani.

Borneonkissa tuo mieleen erään harvoin nähdyn runoilijan. Oikeastaan ainut havainto koko tästä mystisestä kissasta viime ajoilta on vuodelta 1992, jolloin yksi borneonkissanaaras tuli vangituksi ansaan ihan vahingossa. Ravinnokseen tämä kissa käyttää laiskiaisia.

Tällaisia ihmissilmän ei koskaan tai harvoin havaitsemia eläimiä on maailmassa luultavasti kokonainen rinnakkaisfauna, varsinkin merissä. Ne kaikki odottavat, että me ryhtyisimme niitä suojelemaan, mutta sitä ennen jonkun olisi ryhdyttävä suojelemaan meitä, sillä mekin kuolemme sukupuuttoon minä hetkenä hyvänsä. Aivan, tämä on rukous.

WILLIAM BURROUGHSILLA on jotain mitä toisilla kissakirjailijoilla ei. Hänen absoluuttinen katu-uskottavuutensa, matala käheänkarhea leopardin murina, yhdistyy lemmikkieläinkäsikirjailijan omistautuneeseen hellyyteen. Hänen revolverilla ammuskeleva, kovaksikeitetty lännenmiesprofiilinsa kohtaa kissan tarpeiden tarkan ja uhrautuvan huomioinnin. Siinä on jotakin arvoituksellista.

Burroughsin maine Alastoman lounaan kaltaisten karujen hintti- ja nistiallegorioiden isänä on ehkä jättänyt varjoonsa hänen maineensa herkkien luontokappaleiden vaalijana ja suojelijana. Kaupunkilegendana elää tarina parikymppisestä Burroughsista, joka Euroopassa opiskellessaan solmi vuonna 1937 avioliiton jugoslavianjuutalaisen Lisa Kapplerin kanssa vain tarjotakseen tälle ulospääsyn natsien uhkaamasta Euroopasta Yhdysvaltoihin.

Riippuvuus kaikissa muodoissaan on Burroughsin taiteen ydin. Kaikki elämää pidentävät menetelmät aiheuttavat riippuvuutta. Ne ovat vahvistavia menetelmiä, aisteja, muistia ja tajuntaa kirkastavia menetelmiä. Niitä ovat kenelle sauvakävely, kenelle heroiini, kenelle donjuanismi – ja kenelle eläinrakkaus. Riippuvuus kemiallisesta tuotteesta on helpompi hallita kuin riippuvuus elävästä olennosta. Siinä yhtälössä on yksi oikutteleva tahto, yksi individualisti vähemmän.

Pikku kissakirjassaan Burroughs, USA:n Uuno Kailas, herkkis, narkomaani ja homoseksuelli, paljastuu myös Yhdysvaltojen Pentti Linkolaksi, metsien kumisaapasjalkaiseksi samoajaksi. Sillä erotuksella, että Burroughs ei toivo koko kissojen suvun kuolemaa.

Kissa sisälläni -kirjan eetos pureutuu syvällisesti luonnon- ja eläinsuojelun ytimeen. Voi myös ajatella, että tämä vihkonen on Burroughsin omaelämäkerta, johon sisältyvät muutamat fragmentinomaiset välähdykset ovat ehkä kaikki, mitä hän menneestä elämästään muistaa. ”Tämä kissakirja on allegoria, jossa kirjoittajan mennyt elämä esittäytyy hänelle kissa-kuva-arvoituksena”, Burroughs kirjoittaa.

”Olen kissa joka kulkee yksin. Ja minulle kaikki valintamyymälät ovat samanlaisia.”

William S. Burroughs: Kissa sisälläni. Suom. Elina Koskelin. 105 s. Sammakko 2005. Janne Nummela on hausjärveläinen ensyklopedisti, joka toimii patenttivirkailijana.

Pitkä versio jutusta löytyy täältä.

Janne Nummela

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu