kirjoitus aidan tältä puolelta

Miten voi selittää itselleen sen, että on vangittu? Kuinka perusteltuna voi pitää sitä, että on tuomittu tietyksi ajaksi ulos arjesta?

Kun kävelee Aurajoelta ylös Kakolanmäkeä, joutuu nousemaan sellaisen määrän portaita, että alkaa hengästyttää. Kakolan päärakennus on ulkoa hieno. Näköala on mainio. Kaupunki ja aukeava meri. Sisällä on sellejä. Osa henkilökunnan huoneistakin on vanhoja sellejä, joissa on jykevät sellimäiset ovet.

Pääovella jätän kaiken ylimääräisen säilytykseen. Mukaan saan ottaa vain haastatteluvälineet. Vartija katsoo ne tarkkaan läpi. Toimenpide on sama kaikille vieraille. Tarkastus tehdään turvallisuussyistä. Silti sellainen riisuminen vaikuttaa omaan olemiseen – siihen, miten suhtautuu ympäristöön ja kuinka kotoisalta tuntuu.

Saako vankilassa tuntua kotoisalta? Kakolassa työskentelevä toiminnanohjaaja Tapio Rytkönen kertoo, että pitkään lusineilta voi joskus lipsahtaa koti-sana. ”Sanovat, että mä menen kotiin, kun menevät selliinsä.”

28-vuotias Sami, joka on istunut kesästä 1999, ei kuitenkaan koe selliään kotoisaksi. ”Luksusta on, että sellissä on 1900-luvun alun vessa. Kaikissa selleissä ei ole vessaa.”

Kakolan selleistä löytyy usein tv, videot, pleikkari ja kahvinkeitin. Damien näyttää minulle sellinsä naureskellen ja kertoo hassutelleensa. Seinällä oleva risti on ylösalaisin.

Sami ja Damien asuvat Kakolan päihteettömällä osastolla 13 muun vangin kanssa ja ovat sitoutuneet päihteettömyyteen. Osa vangeista osallistuu kuntoutusohjelmaan. Osastolla asuville järjestetään jonkin verran muutakin kurssitoimintaa. Monet harrastavat punttiennostelua, askartelua tai lukemista. Aika kuluu kuitenkin enimmäkseen siviiliä odotellessa.

Kakolassa on päihteettömän osaston lisäksi perinteisiä osastoja, joista käydään töissä vankilan verstailla. Kakolan 230 vangista noin 70–80 asuu suljetulla osastolla.

Kakolan vankila täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Kolmen vuoden päästä, vuonna 2006, Kakola todennäköisesti suljetaan. Uusi vankila tulee ohitustien varrelle, kauas keskustasta. Sinne eivät kuulu kaupungin äänet. Merimaisemakin puuttuu. Siellä on toisaalta enemmän tilaa, uudemmat sellit.

Samista Kakolan sulkeminen on hyvä asia. Hän uskoo, että olot muuttuvat näin inhimillisemmiksi. Harmi vain, ettei muutos tullut hänen aikanaan. Sami pääsee siviiliin tämän vuoden huhtikuussa.

Miten voi selittää itselleen sen, että on vangittu? Kuinka perusteltuna voi pitää sitä, että on tuomittu tietyksi ajaksi ulos arjesta? Sami sanoo, ettei päivittäin pysty ajattelemaan, että mä oon hei vanki – vangittu. ”Kaikkeen sopeutuu. Eläinkin tottuu häkissä olemiseen.”

Kuitenkin eniten Sami kaipaa vapauttaan. ”Vapaus on sitä, että voi itse päättää, mitä tekee. On niin vapaa, että voi päättää olla tekemättä – vaikka siihen on mahdollisuus. Vapaus on mahdollisuuksia.”

Sami kaipaa myös perhettään. Hänellä on kymmenen kuukauden ikäinen lapsi. Kakolassa on omat erityispiirteensä. Erityisen tunnettu vankila on lomakäytännöstään. Loma-anomuksista hylätään Suomen muihin vankiloihin verrattuna moninkertainen määrä.

Michel Foucault kirjoittaa rankaisemisen historiasta kirjassaan Tarkkailla ja rangaista. Ennen rangaistus kohdistui ruumiiseen, pyrkimyksenä oli tuottaa kärsimystä. Rikoksen tehneitä kidutettiin. Mitä kauemmin kidutus kesti ennen tuomitun kuolemaa, sen onnistuneempi rankaisu oli.

Vielä nykyäänkin rikoksesta tuomitut kärsivät tuomionsa. Tuomio ei kohdistu kuitenkaan enää samalla tavalla kehoon, vaan vapauteen. Vaikka kehon sulkeminen selliin on myös fyysinen rankaisu, tuomion pääpaino on mielen rankaisemisessa.

Vankilarangaistus ei ole yksiselitteinen kysymys, sillä vaikka tuomitsisi rankaisemisen, voi myös ymmärtää, että jonkun ihmisen vangitseminen tuo toiselle turvallisuutta. Samalla sulkeminen vankilaan on vangille yksilönä aina rangaistus, riippumatta siitä, onko tuomion syynä yleinen turvallisuus vaiko tarve rankaista.

Samin mielestä rankaiseminen kuuluu keskiajalle. ”Ihmiset muuttuu löytämällä itsestään jotain uutta, ei rankaisemalla ja tuomitsemalla ne huonot asiat, joita kuitenkin jokaisessa on. Negatiivisista tunteista kasvaa vain katkeruus ja viha.”

Kakolassa Samin mielestä hyvää toimintaa ovat ohjatut ryhmät, kuten vihanhallintakurssit, joilla ohjataan aktiivisesti selviytymään tietyistä tilanteista ilman väkivaltaa. Aktiivinen tekeminen onkin Samista parempaa kuin toimimisen estäminen.

Vankilarangaistuksen yksi tavoite on muuttaa tuomitun toiminta yhteiskuntakelpoisemmaksi. Siksi vankilaa kai kutsutaan vankeinhoitolaitokseksi. Kysyn Samilta, mitä mieltä hän on tuosta nimestä. Samista se on häpeällinen. ”Mieluummin tällaista laitosta voisi kutsua rikosten tehneiden säilytyskeskukseksi – tai narikaksi.”

Mutta Kakola ja vankila on paljon muutakin kuin säilytyskeskus. Keskellä kaupunkia vankila on uhkaus, muistutus siitä, miten yhteisten lakien rikkojalle käy. Samalla vankila luo epätodellisen turvallisuuden illuusion: he, rikoksen tehneet, ovat sisällä, me kunnonkansalaiset aidan tällä puolen, turvassa teoilta, jotka maailmassamme koetaan vankilarangaistuksen arvoisiksi. Tällä hetkellä Kakolassa istuu muun muassa 18 vankia maksamattomien sakkojen vuoksi.

Henna Tahvanaisen valokuvat Turun vankilasta eli Kakolasta ovat esillä Turun taideakatemian valokuvailmaisun opiskelijoiden Joku päivä -näyttelyssä toukokuussa Lönnströmin taidemuseossa Raumalla.

Azar Saiyar

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu