Kippis lähiöille!

Voima tapasi Hanna Marjut Marttilan tämän kantabaarissa.

KIRJAILIJA HANNA MARJUT MARTTILA saapuu kantabaariinsa helsinkiläisen lähiöostarin alakerrassa ja tervehtii tuttuja. Kirjailija ehdottaa, että vaihtaisimme istumaan pimeämpään nurkkapöytään, hän istuu yleensä siellä. Marttilan uutuuskirja on Lahjakas Anu Lovack. Myös sen tarina sijoittuu lähiöön ja siellä olevaan kapakkaan.

Marttila viihtyy nykyisessä elinympäristössään, mutta olisi valmis muuttamaan esimerkiksi Kontulaan. Kaikki eivät hänen Kontula-innostustaan ymmärrä, mutta se ei häntä haittaa. ”Minun mielestäni se on viehättävä paikka. Se on kylämäinen ja siellä on kaikki palvelut. Kontula on kuin pieni kaupunki.”

Marttilan mielestä ihmiset eivät ole oivaltaneet lähiöiden arvoa. ”Lähiöasuminen on ehdottomasti parempaa kuin sen maine ja yleiskuva, siis se, että siellä olisi onnetonta ja pelkästään paskamaista. Se ei pidä yhtään paikkaansa. Ihmisillä on kumma taipumus hävetä, kun heiltä kysyy, missä he asuvat. He joutuvat sanomaan lähiön nimen ja sitten mielellään lisäävät, että omistusasunnossa.”

”Harmi, että betoni on halpaa ja sitä käytetään talojen rakentamiseen, mutta ei siitä materiaalista onnellisuuden tai tyytyväisyyden rikkojaksi ole”, sanoo lähiönsä korkealle noteeraava kirjailija.

MARTTILA KERTOO ELÄVÄNSÄ pienimuotoisesti. Hänelle sopii mainiosti ”koiralenkki, kauppa, kirjasto” -elämäntapa. Mitä vähemmän arjessa on tapahtumia, sitä paremmin hän voi. Haastatteluiltana Marttilan pitäisi vielä hakea keskustan tavaratalosta teatterilippu huomiseen näytökseen.

”Minua painaa ihan perkeleesti se, miten selviydyn tavaratalon läpi. Kahvikin maksaa siellä neljä euroa, ahdistun semmoisesta. Vai olenko vain niin arka ihminen, että en kestä suuria ihmismassoja”, hän pohtii.

Lähiön sydän on baari. ”Lahjakas Anu Lovack -romaanissa eräs henkilöhahmoni sanoo, ettei kuuna päivänä muuttaisi pois lähiöstään, sillä hänestä on tärkeää, että hän baariin mennessään tapaa aina tuttuja.” Marttila on samaa mieltä. Hänen lähiöbaarin porukkaansa kuuluvat niin insinööri, pitkäaikaistyötön, lähihoitaja kuin kirjailijakin.

”Väitän ihan oikeasti, että syrjäytyneet tai alkoholisoituneet ihmiset eivät ole pelkästään onnettomia. Alkoholisteilla, varsinkin näissä lähiöissä, on hyvinkin lämpöiset, sydämelliset ja avoimet välit toisiinsa. Itse asiassa heidän elämänsä on aika rikasta, koska he eivät ole ypöyksin kämpissään niin kuin monet vanhukset.” Marttilalle yhteisöllisyys on tärkeää. On hyvä kuulua johonkin.

”Suorituskeskeinen elämäntapa jättää rannalle ruikuttamaan valtavat määrät ihmisiä”, hän sanoo.

HANNA MARJUT MARTTILAN POTUTUSKÄYRÄN kärjessä ovat pankkiorjuus, asunnottomuus, psykiatrian avohoitopolitiikka ja ihmiset, jotka eivät siedä erilaisuutta.

”Vihaan pankkeja enkä tajua, miksen voi irtisanoa asiakassuhdettani pankkiin. Entä missä viipyy laki siitä, etteivät ylivelkaantuneiden lainat juokse korkoina loputtomiin.”

Marttila on itsekin joutunut muuttamaan usein ja hakemaan vakituista asuntoa. Häntä harmittaa asunnottomien tilanne. ”En tajua, miksei Suomessa onnistuta järjestämään asuntoja kaikille. Se olisi aivan mahdollista, jos halua riittäisi.” Hänen mielestään on ristiriistaista, että erityissosiaalitoimistosta annetaan maksusitoumuksia yksityisiin asuntoloihin muutamaksi vuorokaudeksi, kun samalla rahalla voisi maksaa tavallisen asunnon yhden kuukauden vuokran.

”Ärsyynnyn heti, jos joku väittää asunnottomien itse töpänneen asiansa. Tämä ei pidä paikkaansa, ja vaikka pitäisikin, niin meneekö asia sitten niin, että kun ihminen mokaa, häntä ei enää auteta”, Marttila ihmettelee.

HARMITUSKÄYRÄ KARAHTAA PUNAISELLE, kun psykiatrian potilaita laitetaan avohoitoon, vaikka he tarvitsisivat sairaalaa. Marttilan mielestä fyysisten sairauksien parantamiseksi taistellaan sankarillisesti, mutta psyykkisesti sairaat eivät välttämättä saa edes yhteyttä ammattiauttajaan.

”Kerran tiedustelin tuttavaltani – hän toimii psykiatrisella klinikalla lääkärinä – syitä siihen, että ihmisiä marssitetaan ulos sairaalan vastaanotolta. Hän perusteli, että toisinaan kriisi on parasta selvittää siellä missä kriisi on, siis kotona. En oikein ostanut tätä selitystä”, Marttila sanoo.

Hänen on myös vaikea sulattaa ihmisten itsekeskeistä asennetta, erilaisuuden suvaitsemattomuutta. ”Minusta nämä ihmiset miljoonataloissaan ovat ongelmapesäkkeitä. Tajuan, että lapsiperheiden läheisyyteen ei ole mahdollista perustaa narkomaanien neulanvaihtopistettä, mutta mitä ongelmaa naapurustolle tuottaa esimerkiksi vammaisten hoitokoti?”

”MAAILMA ON AIKA KAUHEA PAIKKA ja elämä toisinaan kestämätöntä, mutta silti näen tämän kaiken aika koomisena”, Marttila sanoo. ”Nauru on selviytymiskeino. Minulla on muutama ystävä, joiden kanssa soitamme ja sovimme, että lähdetään tänään nauramaan.”

Marttila ei viihdy ihmispaljouden keskellä, parhaita ystäviäänkin hän haluaa tavata yksi kerrallaan. Kun kustantaja kutsuu Hanna Marjut Marttilan kokkareille, hän lähtee mielellään, mutta on jännittynyt. ”Vedän nopeasti perseet ja piiloudun tupakkatilaan istuskelemaan pienen porukan piiriin.”

Marttila kuvaa itseään baarikeskeiseksi ihmiseksi, mutta hän istuu lähiökapakassaankin usein itsekseen ja korjailee päivällä kirjoittamaansa tekstiä. Jos yksinäisyyden tunne yllättää kotona, hän avaa viinipullon, laittaa kynttilöitä palamaan ja kirjoittaa tuttavalleen sähköpostiviestin.

ENTÄ MITÄ AJATTELEVAT lähiöbaarin kantapeikot kirjailijasta keskuudessaan? Etenkin kun Marttilan kirjojen aiheet liippaavat läheltä heidänkin elämäänsä.

”Joskus todella harvoin on tullut pottuilua ja kännihuutoa, että mikä sinä oikein luulet olevasi, kun olet kertonut lehdessä kirjoittavasi syrjäytyneistä, oletko sinä meistä siinä puhunut?”

Marttila sanoo, että tällaiset tilanteet on saatu selvitettyä jälkeenpäin puhumalla. ”Olen sanonut, että minäkin olen syrjäytynyt, etten pysty lähtemään minnekään töihin. Tai että minäkin elän syrjässä.”

Hän kertoo, että kirjailijan titteli on antanut hänelle aseman, jonka taakse voi myös suojautua. ”Kun kirjailijana menen sossuun sanomaan, että olen persaukinen niin kyllä minua kohdellaan ihan eri tavalla kuin niitä kavereita, jotka on työttöminä.”

Marttila kertoo aina halunneensa olla piilossa. Hän on haaveillut eläkeiästä ja hoitokodista, jossa saisi vain olla rauhassa. Nyt hän elää haavettaan todeksi.

”Miksen keksinyt jo kymmenen vuotta sitten, että lähiöön voi piiloutua”, hän nauraa. Marttila voisi kuvitella kirjoittavansa kirjoja myös metsämökissä, mutta ei pysyvästi suunnittele maallemuuttoa, ei ainakaan ilman miestä.

”Sitä paitsi kun astun omasta betonitalostani ulos, ei tarvitse kävellä kuin pari sataa metriä ja olen koirani kanssa keskellä metsää”, sanoo kirjailija, jolle koira, Jomppa Ojaharju-Marttila, on kaikki kaikessa.

HANNA MARJUT MARTTILAN ensimmäinen nuortenkirja Ikuisesti snadi ilmestyi vuonna 1992. Sitä hän kuvaa aidosti onnelliseksi kirjaksi. Seuraava teos, Tulikirja (1998), on mielisairaalakuvaus. Kertoi tulleensa petetyksi (2002) kertoo itsemurhaa hautovista ihmisistä, joiden elämä on kapeutunut. Henkilöiden ajatuksissa pyörii vain yksi ajatus – itsemurha. ”Se on ehdottomasti omakohtainen tarina”, hän kertoo ja lisää sairastaneensa depression yli kymmenen vuotta sitten.

Marttilan kirjoissa ollaan ”depressiosairaita” ja juodaan paljon Suomi-viinaa, mutta kirjailijan lähtökohta ei ole ollut kuvata pelkästään kurjuutta.

”Toivoisin, että lukijat saisivat kirjojeni kautta näkökulmaa toisenlaisiin ihmisiin ja havahtuisivat, että nuokin ovat ihan tavallisia ihmisiä. Täsmälleen samanlaisia kuin minä, mutta niillä on vain eri puitteet.”

Hän karsastaa termejä ’syrjäytynyt’ ja ’luuseri’, joiksi lähiöiden ihmisiä usein halutaan luokitella. ”Hyvänen aika, täällä baarissa on vähän nuhruisen näköistä, siinä kaikki.” Kirjoissaan Marttila kertoo henkilöidensä arjen tapahtumista lempeällä, humoristisella ja osuvalla tavalla. Hänen kirjansa eivät ole synkkiä, eikä niissä mässäillä ongelmilla.

KIRJAILIJANA MARTTILA on huolissaan nykyisestä kirjastokorvausapurahasta, jota ollaan EU-määräyksien myötä muuttamassa kirjastokorvaukseksi. Kirjailijoiden saama rahasumma riippuisi lainauskertojen määrästä. Niiden kirjailijoiden teoksia, joita myydään ja markkinoidaan paljon, myös lainataan enemmän.

”Se olisi katastrofi. Se tarkoittaa, että pienilevikkinen kirjallisuus jää jalkoihin”, Marttila toteaa.

Iltapäivän vaihtuessa illaksi alkaa lähiöbaarin desibelitaso nousta ja lisää porukkaa astelee sisään. Biljardikepit otetaan telineistään ja pian kolisevat pelipallot lähellä istuvien kannustushuutojen säestyksellä. Tunnelma on mukava ja lämmin, mutta Marttilalla on vielä yksi epämieluisa asia hoidettavanaan.

Se pahuksen teatterilippu on haettava sieltä keskustan tavaratalosta.

Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack. 192 s. Otava 2005.

Maisa Kuikka

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu