Kevät Kurdistanissa

Usva Auer matkasi viime maaliskuussa seesteisessä Pohjois-Irakissa.

”Kaikkia suomalaisia kehotetaan poistumaan maasta välittömästi”, neuvoo Suomen ulkoministeriö kansalaisiaan Irakin matkustustiedotteessa. ”Oletko hullu? Älä edes harkitse maahan matkustamista!”, tuomitsee reppureissaajien raamattu, Lonely Planet. Virallinen totuus kätkee taakseen salaisuuden: Irakin pohjoisosassa sijaitsevaan Kurdistaniin rajat ovat auki eikä viisumia edes vaadita.

”Terve, terve, mitä kuuluu”, mies kysyy Kurdistanin pääkaupungin Erbilin lentokentällä, selkeällä suomen kielellä. ”Haluatko tavata lentokentän kakkosjohtajan, hänkin on asunut Suomessa”, mies jatkaa innoissaan. Kääntelen kädessäni miehen ojentamaa opasta. Oppaassa lukee Kurdistanin matkailuministeriö.

Olen kuin keskellä psykedeelistä unta: sotarintamaksi julistetussa maassa omaa äidinkieltäni puhuva mies ojentaa minulle turistioppaan. En kuule pommien jyskettä, en näe Irakin lippujen liehuvan eikä edes passiini ole lyöty Irakin leimaa. Olen jossain muualla: Kurdistanissa.

Irakin keskushallinto myönsi kurdeille autonomian jo vuonna 1970, mutta käytännössä vasta Persianlahden sotaa seurannut kurdien kansannousu lunasti lupaukset itsemääräämisoikeudesta.

Irakin Kurdistanilla on oma parlamentti, poliisilaitos ja armeija teitä vartioivan peshmerga-miliisin muodossa.

Erbilin keskustan basaarissa vilske ja melu iskevät vasten kasvoja. Ihmiset tungeksivat kujilla, kauppa käy. Pikaruokalan ovensuussa mutkitteleva jono vetää minut mukaansa.

Ravintolan isäntä kauhoo kupista paljain sormin falafel-pyöryköitä, murskaa ne pitaleivän sisälle ja viskaa väliin munakoisoa, salaattia ja sipulia. Ahmin leipäni seisaaltaan seinän vierustalla.

Pikaruokalan sataprosenttisesti miespuolinen asiakaskunta kyräilee minua etäältä. Olen vaalea, länsimaalainen – ja nainen. En kuulu kuvaan.

Katetuilla basaarikujilla kohtaan sentään ostoksilla olevia kurdinaisia. Kaupan on niin vihanneksia, pesuaineita kuin jalkineitakin, mutta varsinainen hitti tuntuu olevan kultakorut.

Koruin täytetyt näyteikkunat loistavat kuin aurinko katettujen kujien hämärässä ja vetävät puoleensa mustakaapuisten naisten ryhmiä. Liikkeiden ovet käyvät tiuhaan.

Pysähdyn kupristelevien postikorttien eteen. Kortit ovat 1980-luvulta, jolloin Irakissa nautittiin vauraudesta, vakaudesta ja turismista. Korteissa vilahtelevat Bagdadin moskeijat, kansallispukuiset ihmiset ja etelän ainutlaatuinen suistoalue, jonka Saddam sittemmin tuhosi.

Valitsen kortin lumisesta kurdikylästä. ”Sinulle ilmainen”, kirjakauppias tokaisee. Kiitän hämmästyneenä. Matkan aikana tulen huomaamaan, että For you free ja No money seuraavat minua minne menenkin.

Nuori mies kebabravintolasta lähtee näyttämään minulle tietä hedelmämyyjän luo ja valitessani banaaniterttua nuorukainen on jo ojentanut setelin myyjälle. Nuorukainen väläyttää minulle leveän hymyn ja katoaa basaarin vilskeeseen.

Basaarin kupeesta nousee ostoskeskus. Ihmisiä kulkee tasaisena virtana sisään kompleksiin, joka kiiltää uutuuttaan ja kumisee tyhjyyttään. Rakennusmiehet viimeistelevät liiketiloja, siivoojat luuttuavat käytävillä kulkevien jalanjälkiä.

”Kurdistanissa on valtavat mahdollisuudet investoinneille”, muistan kiinalaisen liikemiehen kertoneen edellisenä iltana hotellini oleskeluhuoneessa. ”Sementistä on pulaa, niin paljon rakennetaan”, kiinalainen naurahti.

Oopperatalo, valtava keilailuhalli, neliökilometrin kokoinen ylellinen asuinalue. Dreamland, maistelen asuinalueen nimeä. Tuuli tarttuu ostosparatiisin katolla liehuvaan Kurdistanin lippuun, joka liehuu ylpeästi kuin julistaen uuden ajan koittaneen! Lets’s shop!

Erbilin kuuluisin nähtävyys on Qelay Hewlêrin eli Qalatin linnoitus. Portilla seisoo aseistettu vartija, joka viittaa minut kohteliaasti astumaan muurien sisäpuolelle.

Ihmisiä ei näy missään. Kuljen matalien talojen ja kujien labyrintissa. Rikkinäisiä ikkunoita, saranoillaan repsottavia ovia ja nurkkiin lakaistuja roskakasoja.

Autiokaupungin salaisuus paljastuu portin viereisessä pikkumuseossa. Museonhoitaja kertoo linnoituksen historian ulottuvan aina kuudennelle vuosituhannelle ennen ajanlaskua. Linnoitus oli asuttu vielä kolme kuukautta sitten, mutta nyt se on tyhjennetty valtavan museointiprojektin tieltä.

”Tämä on maailman vanhin yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki maailmassa”, museonhoitaja julistaa ylpeänä. Muistan kuulleeni lauseen myös muissa Lähi-idän kaupungeissa, mutta en väitä vastaan.

”Maailman kauneimpia maisemia”, lukee netistä imuroimassani tulosteessa. Istun taksissa ja olen matkalla vuoristoon. Tähän mennessä Irak on näyttäytynyt minulle tuulen piiskaamana tasankona.

Kirjaan muistipanoja päiväkirjaani, mutta tien noustessa kohti vuoria maisemat vievät vähitellen kaiken huomioni.

Yksinäinen pikkumoskeija valkoisen vuoren kupeessa. Vaaleanpunaiset talot vasten vihertävää nurmea. Kahvinruskeaa, kynnettyä maata. Vuoret vilahtelevat ohi välillä uhkaavan tummina jättiläisinä, välillä valkopoimuisina kaunottarina. Kaiken ylle levittäytyy alati ilmettään muuttava taivas.

”Amedi”, kuski kääntyy puoleeni ja osoittaa kylää laakean vuoren huipulla.

Kävelen kylänraitin päähän, rotkon äärelle. Korkeus salpaa henkeni. Pastellin sävyiset talot reunustavat kylää risteileviä katuja, taivas tuntuu olevan kädenojennuksen päässä.

Kylän raitille palatessani minua odottaa outo näky. Mäkeä ylös ryömii kaksi armeijan tankkia. Olen jo virittänyt kamerani valmiiksi, kun kuulen huudon: Stop! Paikalle osunut nuorukainen osaa sen verran englantia, että pystyy toimimaan tulkkina minun ja poliisin välillä.

Lyhyen keskustelun jälkeen poliisit poistuvat kohteliaasti anteeksi pyydellen. Työtännehän te vain teette, viestitän hymylläni, tietämättä kuitenkaan tarkalleen, mistä oli kyse.

”Tankit ovat turkkilaisten”, nuori mies vihjaa.

Ovatko nämä nyt Turkin armeijan vai turkkilaisen kurdipuolueen pkk:n sotilaallisia joukkoja, jään miettimään. Paikallisille asukkaille he kaikki ovat turkkilaisia.

Pari päivää myöhemmin istun Saidin kanssa autossa Lalishin temppelin parkkipaikalla. ”Hyvä, että olet mukanani”, Said kuiskaa.

Said on vuorilla tapaamani Suomessa asuva kurdi. Hän pakeni Suomeen 1990-luvulla Kurdistanissa käytyä sisällissotaa, mutta käy synnyinmaassaan säännöllisesti liikeasioissa.

Lalish on jesidi-nimisen uskontokunnan pyhin paikka. Pääsääntöisesti Irakissa ja Turkissa asuvat jesidit ovat kurdeja ja he itse arvioivat lukumääräkseen noin puoli miljoonaa. Heidän uskonnossaan on piirteitä useista alueella vaikuttaneista uskonnoista, myös kristinuskosta ja islamista.

Vaikka Kurdistanissa muslimit, jesidit ja kristityt ovat viettäneet sopuisaa yhteiseloa, muslimit eivät mielellään vieraile yksin Lalishin temppelissä. Ulkoa päin temppeli on vaatimaton, ympäristöönsä sointuva harmaa rakennus. Kattoa koristaa kolme kartiomaista tornia.

Oviaukon yläpuolella tunnistan tutun eläinsymbolin. Tai enkelin. Riikinkukkoenkeli, jesidien seitsemästä arkkienkelistä tärkein. Oviaukkoa koristaa korkokuva käärmeestä. Muiden uskontojen kammoksuma eläin on jesidien kunnioittama.

Astumme sisään sukkasillaan. Sisällä hämärässä odottaa yllättävä väriloisto. Temppeliä kannattelevat pilarit ovat kauttaaltaan koristeltu värikkäin huivein. Vain yksi väri on poissa: sininen. Se on pahuuden väri.

Temppeliin haudatun uskonnollisen johtajan, šeikki Adin, arkku on myös kankain kuorrutettu. Opas kehoittaa meitä kiertämään arkun ympäri kolme kertaa, toive mielessämme.

Lähden matkaan tietämättä edes mitä tai ketä kierrän. Toive, pelästyn. Rauha, rauhaa kurdeille, parahdan ajatuksissani ja käännyn kankaan puoleen. Solmin yhden auki olevista kulmista kolmasti toiveeni sinetiksi.

Pihalla pysähdymme vielä hetkeksi keskustelemaan oppaan kanssa. Katseeni rekisteröi teini-ikäisen pojan, joka astuu ulos temppelistä. Pojalla on farkut. Siniset farkut, kauhistun.

”Monet vanhat tavat ovat muuttumassa”, opas nauraa. ”Enää salaatin syömistä ei pidetä syntinä, eikä kiehuvan veden maahan heittämistä. Mutta jotkin asiat pysyvät muuttumattomina”, opas jatkaa.

Avioliitto, arvaan. Jesidien avioliittokäytäntö on kankea. Samanuskoisista kelpaa vain joka kolmas, oman kastin edustaja.

”Vain pari viikkoa sitten jesidit tappoivat erään tytön”, Said kertoo paluumatkalla. Kunniamurhat eivät liity vain jesideihin, vaan ne ovat osa alueen patriarkaalista kulttuuria uskontokuntaan katsomatta.

Lalishin temppelin pihalla olen vielä onnellisen tietämätön, että myöhemmin keväällä kunniamurhat nousisivat kansainvälisen median otsikoihin, kun 17-vuotiaan jesidi-tytön Du’a Khalil Aswadin kivitys päätyi internetiin kännykkävideona. Syynä kivitykseen oli tytön rakastuminen sunniarabiin ja väitetty kääntyminen islaminuskoon – siis perheen nimen häpäisy.

YK kiirehti raportoimaan, että kunniamurha oli vain yksi neljästäkymmenestä alkuvuoden aikana Kurdistanissa. Se ei auttanut. Vastareaktiona Aswadin kivitykselle seuraavalla viikolla 23 jesidi-miestä surmattiin Mosulissa. Kierre jesidien ja arabien väliselle vihanpidolle oli laukaistu.

Pysähdymme paluumatkallamme Duhokiin, pieneen kaupunkiin Turkin rajan tuntumassa. Jenkkien tankkiletka parkkeeraa supermarketin pihalle. Paikalle syöksyy joukko lapsia ja kädet ojossa vaikeroivia mummoja. Amerikkalaissotilaita on osattu odottaa.

On pyhäpäivä ja sotilaiden viikonloppuloma. Heille Duhok edustaa parasta, mitä Irak voi tarjota: levollinen kaupunki kaunis miljöö ja supermarketin hyllyt täynnä samoja herkkuja kuin kotimaassakin.

”Olin kuusitoistavuotias, kun kävin tässä vankilassa”, Rashid kertoo. Seisomme Emne Surakin vankilan pihalla, Sulaimaniyan kaupungissa. Pihaa hallitsee rivistö neuvostovalmisteisia tykkejä ja sinkoja.

Olin tutustunut Rashidin päivää aikaisemmin nettikahvilassa Sulaimaniyassa, Kurdistanin eteläisessä kakkoskaupungissa. Kirjoitin meilejä kotiin, Rashid istui viereisellä koneella ja provosoi arabeja chatissa. Heitettyään minut hotellille Rashid ehdotti tapaamista seuraavaksi päiväksi. Hän halusi näyttää, miksi vihaa arabeja.

Irakin ja Iranin sodan päätyttyä vuonna 1988 Saddam Husseinin hallinto alkoi vainota kurdeja. Sulaimaniyan alueella murhattiin 100 000–200 000 ihmistä.

Sisällä vankilassa kuljemme pienien sellien reunustamaa käytävää. Ikkunaa ei selleissä ole.

”Kaksi kuukautta tällaisessa sellissä ja ihminen on valmis tunnustamaan mitä hyvänsä.” Vanki, jonka näköispatsas seisoo sellissä, ei tunnustanut. ”Hänet tapettiin”, Rashid kuittaa lakonisesti.

Saddam Husseinin hävittyä Persianlahden sodan vuonna 1991 kurdit nousivat kapinaan Yhdysvaltojen rohkaisemina ja pakottivat Saddamin hallinnon vetäytymään Kurdistanista. Emne Surakin vankila vapautettiin.

”Ruumiita oli kaikkialla”, Rashid muistelee. Selleissä, käytävillä, jopa maanalaisessa vesiverkostossa kellui ruumiita.”

Kansannousun huuma jäi kuitenkin väliaikaiseksi. Yhdysvallat ei tullutkaan apuun ja Saddam murskasi kapinalliset. Tuhannet kurdit saivat surmansa ja tuhansia pakeni naapurimaihin kevään 1991 aikana.

Myöhemmin ajamme vuorilla. Katselen lumisia huippuja, joiden takaa alkaa Iran. Kuuntelen Rashidin perheen historiaa.

”Koskaan emme murtuneet. Emme edes silloin kun he lähettivät veljieni alastomat ruumiit kotimme pihalle. Hoidimme hautaamisen kuivin silmin. ’Me ei itketä, sitä iloa emme heille anna’, äiti sanoi.”

Rashidin isä tapettiin jo 1974, juuri ennen poikansa syntymää.

Vietän viimeiset päivät Sulaimaniyassa, joka nauttii omalaatuisesta ilmapiiristä. Koko Lähi-idässä Sulaimaniya on kuuluisa vapaamielisyydestään, kaupungistaan ylpeät asukkaat kehuvat.

Kaupunki on tuulahdus jostain modernimmasta. Nuoriso istuu pizzerioissa viimeisimmän muodin mukaan pukeutuneena, naiset päät paljaina.

Tapaan Rashidin vielä kerran. Olen kuullut vuoristossa sijaitsevasta luolasta, josta on löydetty vanhimmat nykyihmisen luut. Rashid ei kuitenkaan tiedä luolan sijaintia eikä se loppujen lopuksi tunnu häntä edes kiinnostavan. Rashid haluaa tietää, miten Eurooppaan pääsee.

Kaksi hänen veljeään asuu perheineen Norjassa, mutta Rashidin oma pakomatka tyssäsi Kreikan rajalle. ”Voisitko mennä naimisiin kanssani, edes muodollisesti?” Rashid pyytää. ”En”, vastaan.

Rashid ei usko tulevaisuuteen Kurdistanissa. Hän haluan perustaa perheen jonnekin muualle. ”Sinulla on siis tyttöystävä?” kysyn. ”Ei. Enkä ole koskaan edes ollut naisen kanssa!”

Suuni loksahtaa auki: 34-vuotias mies ja edelleen neitsyt? ”Kyllä vain”, Rashid nauraa ajatukseni lukien,” Seksi kuuluu kulttuurimme mukaan vain avioliiton solmineille.”

Lähtöä edeltävänä iltana tapaan hotellissa matkani ensimmäiset Irakin arabit, kaksi bagdadilaista toimittajaa. Miehet kysyvät haluanko käydä myös Bagdadissa, joka on vain muutaman tunnin päässä, houkuttelevan lähellä. He lupaavat suojella minua.

”Älä suostu”, keskusteluamme tulkkaava kurdi sanoo. ”Älä koskaan luota arabin sanaan.”

Näennäisestä sopusoinnusta huolimatta kurdien ja arabien välillä on syvä juopa. ”Kun Irakin keskusvalta voimistuu, he hyökkäävät kimppuumme”, muistan Rashidin sanoneen.

Tästä syystä missään Lähi-idässä amerikkalaiset eivät ole yhtä rakastettuja kuin Kurdistanissa. ”Me rakastamme teitä vielä enemmän kuin israelilaiset”, eräs kurdipoliitikko sanoi amerikkalaisen uutiskanavan haastattelussa.

Kirkukin kaupungin kysymyksen uskotaan muodostuvan arabien ja kurdien koetinkiveksi. Marraskuussa on määrä kansanäänestyksessä päättää, pysyykö Kirkuk osana sunni-arabien hallinnoimaa Irakia vai liitetäänkö se Kurdistaniin.

Syyn taisteluun Kirkukista näen bussin ikkunasta. Aavikolla roihuaa tuli, öljyliekit nuolevat taivasta. Kylmä väristys vaeltaa alas selkäpiitä. Olen Irakin suurimpien öljykenttien äärellä. Tuijotan näkyä mykkänä. Siinä se lopulta on, kaiken pahan alku ja maailmanlaajuisen vihanpidon syy.

Kun bussi viimein kaartaa takaisin Erbiliin johtavalle tielle, huokaisen helpotuksesta. Pommi Kirkukissa voi räjähtää missä ja milloin hyvänsä.

Paluumatka kohti Turkin rajaa on pitkä. Olenko sittenkään piilottanut Kurdistanin kartan ja oppaan tarpeeksi hyvin? Tiedän Turkin rajaviranomaisten penkovan rinkkani perusteellisesti.

Kevään heleät värit, luonnon yksinkertainen kauneus tyynnyttävät mieleni. Kukkivan pähkinäpuun alle keskelle peltoa on levitetty viltti, sillä istuu perhe piknikillä. ”Kaupunkilaisten tapa viettää pyhäpäivää”, taksikuski kertoo.

Ohitamme tien laidassa seisovan tytön. ”Stop”, huudahdan ja aukaisen ikkunan. Tyttö kirmaisee luokseni ja ojentaa kimpun pieniä narsisseja. Hymymme kohtaavat.

Vedän narsissien makeaa tuoksua henkeeni ennen kuin asetan kimpun sille kuuluvalle paikalle, kojelaudalle.

Onnea matkalle tuomaan.

________________

Kurdistanin syksy

Irakin-sodan syttymisen ja toukokuun 2007 välillä Kurdistanin pääkaupungissa Erbilissä oli ollut vain kaksi

pommi-iskua, suurimmassa osassa Kurdistania ei yhtään. Keväisen matkani jälkeen Kurdistanin turvallisuustilanne on heikentynyt huomattavasti.

Toukokuussa Erbilissä kuoli 14 ihmistä pommi-iskussa. Elokuussa lähellä Syyrian rajaa Sinjarissa sattui tuhoisin pommi-isku sitten Irakin sodan syttymisen. Kuolonuhrien määräksi on arvioitu lähteestä riippuen 300–500.

Kurdistanin autonomisen alueen hallitseva puolue KDP on syyttänyt iskusta Turkkia. Myös itsehallintoalueen tuntumassa sijaitsevissa kurdikaupungeissa on tapahtunut pommi-iskuja.

Tuleva kansanäänestys marraskuussa Kirkukin kaupungin liittymisestä Kurdistanin autonomiseen alueeseen on lisännyt jännitteitä kurdien ja arabien välillä. Islamistiryhmien Al-Qaidan ja Ansar Al-Islamin uskotaan olleen useiden kurdialueilla tapahtuneiden pommi-iskujen takana.

Terroristien tarkoituksena on horjuttaa Kurdistanin vakautta, suorittaa etninen puhdistus raja-alueilla ja öljykaupungeissa sekä kostaa kurdien

uskollisuus Yhdysvalloille.

Turkki on varoittanut Irakia sotilaallisella väliintulolla, jollei Kurdistan saa karkotettua suojelemiaan Turkin kurdien sotilaallisia PKK-joukkoja Irakin kurdikylistä. Kurdilähteet väittävät, että Turkin armeija pommittaa jo kohteita Irakin puolella rajaa Zakhon läänissä. Iran on moukaroinut kurdikyliä Irakin rajan puolella ja sadat kurdiperheet ovat paenneet kodeistaan.

Turkin ja Iranin toiminnan taustalla on huoli Irakin kurdien itsenäisyystoiveiden vaikutuksesta kurdivähemmistöihin omalla maaperällä.

_______________

Usva Auer

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu