Kettu vai sika?

Kiistelty ranskalaisfilosofi Michel Onfray on syrjään siivotun ajattelun arkeologi. Freudista ei saa jäädä jäljelle mitään!

Kiistelty ranskalaisfilosofi Michel Onfray, 52, piti kaksi luentoa Turussa 20. lokakuuta. Aamulla hän palautti yhden filosofin maineen ja iltaluennolla hän murskasi toisen.

”Minulle oli oikeastaan tarjolla kaksi vaihtoehtoa: voisin toimia kuten kettu. Tai sitten voisin toimia kuten sika.” Se osa Åbo Akademin auditoriosta, joka ymmärtää ranskaa, horähtää filosofin heitolle. Loput hymähtelevät tulkkauksen jälkeen.

”Siinä mielessä toimin ketun tavoin, että katan suuria alueita ja reviirini on suuri, mutta en pysähdy vain yhteen kohtaan kaivelemaan”, Onfray jatkaa. ”Sika taas tonkii sitä aluetta, jolla se sattuu olemaan.”

Onfraylla jos kellä on laaja intellektuaalinen reviiri. Hän on julkaissut yli 50 kirjaa, joissa pohtii nautintoa ja hedonistista etiikkaa, filosofian historiaa, maalaustaidetta, urheilua ja ateismia. Viimeksi mainittua hän on käsitellyt Ranskassa ja Italiassa bestselleriksi nousseessa Traité d’athéologie -teoksessa, ateistin manifestissa.

Suosiota ovat seuranneet syytökset anti-islamilaisuudesta, antisemitismistä, politiikan ulkopuolelle jättäytymisestä ja tietysti kristinuskon vastaisuudesta.

Turussa aamun ja illan luento oli nimetty samoin: Biographie d’une idée, erään idean elämäkerta. Vaikka luentojen sisällöt erosivat toisistaan, seurasi Onfray molemmissa samaa kriittistä ajattelutapaa. Sen voisi tiivistää mukaillulla sanonnalla: ”Aatteiden historia on voittajien historiaa.” Onfray kritisoi ajatusta, jonka mukaan ajatukset tai filosofiat syntyisivät tyhjästä.

Sen sijaan hän haluaa tonkia ”arkeologin tavoin” sitä länsimaisen ajattelun historiaa ja ideoiden syntykontekstia, joka on jälkeenpäin siivottu piiloon.

Onfrayn luennot tarjosivat esimerkin vastahistoriasta, jotka haastavat vallalla olevan näkemyksen. Ensimmäisen aiheena oli Epikuroksen materialistinen ajattelu, jonka Platonista lähtenyt idealistinen filosofia ja siihen myöhemmin liittynyt kristinusko ovat jättäneet historian katveeseen.

”Puhutaan esimerkiksi esisokraatikoista, Sokratesta edeltävistä ajattelijoista. Meille annetaan esisokraatikkojen korpus, mutta siihen kuitenkin lasketaan Demokritos, joka eli vuosikymmeniä Sokrateen jälkeen”, Onfray problematisoi ja jatkaa:

”Oikeastaan moninaisuus ennen Sokratesta on tässä kertomuksessa pohjustusta hänen tuloaan varten. Tämä tapa niputtaa kaikki ajattelijat yhteen palvelee ideologiaa.”

Onfrayn mukaan aatehistorian häviäjiin kohdistuva loanheitto ei jäänyt pelkkään luokitteluun. Platonin ajattelulle vastainen Epikuros on jäänyt elämään historiassa porsaana.

”Tykkään paljon porsaista ja ihmettelin, miksi hänestä puhutaan niin”, Onfray aloittaa.

”Platonilta löytyi vastaus: sika ei pysty fysiologiansa takia katsomaan taivasta, jossa ideat ovat. Antiikin Rooman Horatiuksen ja Ciceron aikoihin alettiin puhua epikurolaisista sikaporukoina – vaikka he olivat oikeasti varsin askeettisia.”

Epikurosta ei vain nimitelty vaan myös hänen koko 300 kirjan jäämistönsä tuhottiin. Tai niin ainakin luultiin. Jäljelle jäi kolme kirjettä, joista yhdessä kuvailtu epikurolainen etiikka murskaa huhupuheet epikurolaisen filosofian irstailevuudesta.

Jos Epikuros sai aamuluennolla maineensa takaisin, Sigmund Freudin kohtalo oli illalla Manillan vanhalla viinatehtaalla päinvastainen.

Sitä ennen Onfray tarinoi jälleen valintatilanteesta. Hänelle tarjottiin opiskelijana mahdollisuutta kirjoittaa muutaman filosofin esittely laajaan yleisopukseen. Hän olisi joko voinut lukea sen, mitä näistä on kirjoitettu muissa yleisteoksissa. Tai sitten hän olisi voinut lukea koko biografian: kaiken mitä ajattelija oli kirjoittanut, kirjeenvaihdon ja päiväkirjat.

Hän kertoo valinneensa jälkimmäisen. Vaikka se tarkoitti ansiotonta lisätyötä, tuli hän sitä kautta tajunneeksi, miten paljon käsitys ajattelijoista pohjautuu vähintään toisen käden lähteisiin.

Ehkä tästä syystä Onfray mainitsee esitelmöidessään jokseenkin jokaisen viittaamansa teoksen sivumäärän.

Esitelmässään Onfray perustelee runsain historiallisin lähtein sitä, miten Freud ei perustanut psykoanalyysia vaan otti sen nimiinsä, sitä miten kyse on vain Freudin henkilökohtaisista patoutumista, ei yleisestä tieteestä, ja sitä, ettei psykoanalyysi paranna.

Täyslaidallisen jälkeen yleisöstä kysytään, mitä Freudistä pitäisi jäädä sanotun jälkeen jäljelle.

”Ei mitään”, Onfray vastaa.

”On kiinnostavaa seurata miten länsimaista filosofiaa opetetaan ja sen historiaa seurataan. Se elää pääosin tiedon sijaan myyteistä ja legendasta”, Onfray summaa.

Tämän takia 20 vuotta filosofiaa virallisissa yliopistoissa opettanut Onfray lopetti ja perusti Université Populairen kotikaupunkiinsa Caeniin.

Kyseessä on yliopisto niille, jotka eivät ole oikeutettuja valtion yliopistoihin. Se on osallistujille maksuton: varat tulevat Onfrayn kirjamyynneistä. Caenin lisäksi kansanyliopistoja on jo kolmessa muussa kaupungissa, ja lisää on tulossa.

Koska vanha filosofia ja kristinusko elävät yliopistojen kaltaisissa instituutioissa ja huomaamattomissa ajattelutavoissa – ajatuksessa markkinoiden näkymättömästä kädestä, tuonpuoleisen ideassa –, vastahistorian elvyttämiseksi tarvitaan uusi yliopistomalli.

Michel Onfrayn nettisivu: www.michelonfray.fr.

http://www.kolmastila.net/kolmas_tila.html

_______________

Kuka?

Michel Onfray on ranskalainen filosofi, joka perusti vuonna 2002 Caeniin kaikille avoimen ja ilmaisen kansanyliopiston. Kansanyliopistossa opetetaan muun muassa vaihtoehtoista filosofian historiaa. Alun perin Onfray tuli tunnetuksi gastronomian filosofiasta. Hän kuvaa itseään ”nietzscheläiseksi vasemmistolaiseksi”. Onfray nostaa vaihtoehtoisia ajattelijoita ja haastaa opiskelijansa myös ajattelemaan itse, eikä omaksumaan kritiikittä toisten ajatuksia. Hänen teoksistaan on suomennettu Kapinallisen politiikka – tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta (Niin&näin 2004).

_______________

Filosofiastamme tulee julma

Michel Onfrayn profetia vuodelta 2003.

Euro nopeuttaa hallitsevaa liberaalia prosessia synkästi. Siitä ilmoitettiin jo jonkin aikaa sitten, ja nyt se kiihdyttää kansallisvaltion kuolemaa. Sellaisenaan se on oireellisessa ristiriidassa Ranskan vallankumouksen saavutusten kanssa, ja niistä tuleekin pelkkää nälkäpalkkaa. Rahan täydellinen valta, valtion hylkääminen yhteiskuntaelämän ristiriitoja säätelevänä koneena, monetaarisen, siis taloudellisen eli poliittisen riippumattomuuden loppu, vasemmistolaisen tahdon aktiivisen ja tehokkaan kristallisoimisen mahdottomuus sitä kannattelevan kriittisyyden elävyydestä huolimatta. Kaikki tämä luonnehtii uutta aikakautta, jolle astumme pää painuksissa…

Kansallisvaltioiden katoaminen on synkän dialektiikan ensimmäinen vaihe. Sen jälkeen Euroopan toteuttaminen edellyttää liittovaltiota, jonka on ennemmin tai myöhemmin tarkoitus korvata Eurooppa kokonaan: sillä on oma perustuslakinsa, oma parlamenttinsa, oma valtionpäämiehensä, omat lakinsa ja oma oikeusjärjestelmänsä. Eurooppa valmistelee ja ennakoi väistämätöntä maailmanlaajuista hallitusta, jolle euro ja Eurooppa ovat pelkkiä kivuttomia ennakkoehtoja. Viime kädessä liberalismi tavoittelee otetta kaikista planeetan maista ja kansoista. Olemme todistamassa tämän uuden kolonialismin aamunkoittoa.

Mutta yhteisvaluutta ei oikeuttanut ainoaa valuuttaa. Etenkään, kun muoviraha ja pankkikortit jo ovat meille todellista planeetanlaajuista valuuttaa – eivätkä ainoastaan paikallista, kuten euro alueellaan, joka rajoittuu teollistuneiden ja porvarillisten maiden klubin intresseihin. Tästä lähtien liberaali raha hallitsee ikoneitaan ja fetissejään vapaasti: vasemmistoliberaalit ja oikeistoliberaalit jakavat vastuun kapitalismin hoitamisesta ja hallinnoimisesta, ja he nauttivat ehtoollista näissä symboleissa. Ne ovat heidän leipänsä ja viininsä, heidän eukaristiansa…

Aikakautemme joutuu siis elämään – olkaamme kerrankin hegeliläisiä, sillä ei yksi pääsky kesää tee… – päättyvän syklin tapaan. Se merkitsee vuosisadan, vuosituhannen ja sivilisaation loppua. Euron synty todistaa paradoksaalisesti Euroopan etusijan katoamisesta maailmassa. Tämän menehtyneen olion ruumiin edessä setelit ja kolikot toimivat kuolintodistuksina, eivät synnyintodistuksina.

Luullaan, että Eurooppaa rakennetaan, mutta itse asiassa sen ruumis balsamoidaan ennen kuin Euroopan vanha hahmo ohitetaan, kielletään ja kumotaan säilyttäen planeetanlaajuisella hallituksella, jota liberalismi pappeineen – heitä ovat kauppiaat, pankkiirit, finanssimiehet, taloustieteilijät, pörssikeinottelijat ja poliitikot – on täydestä sydämestään toivonut. Markkinat, liiketoimet ja kiertävät rahavirrat, jotka eivät piittaa kansakunnista, pilkkaavat rajoja ja isänmaita jo nyt – ja sitten ne pilkkaavat niitä, jotka saavat kärsiä kapitalismin uhreina.

Ne todistavat uudesta uskonnosta: egyptiläisillä oli pyramidit, kreikkalaisilla temppelit, roomalaisilla foorumit, Euroopassa katedraalit, ja nyt on otettava huomioon megapolien pörssit. Liberalismi on uskonto, euro sen profeetta, planeetta sen alue… Murhaajien aika on tullut. Sen vuoksi Rimbaud profetoi näin: ”Filosofiastamme tulee julma”.1

Michel Onfray

1 Arthur Rimbaud, Illuminaatioita / Illuminations. Suom. Einari Aaltonen. Turku: Sammakko 2003, s. 107. (Suom. huom.)

_______________

Petri Rautiainen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu