splash_image.jpg

Kesytetty anarkisti

The Scenesistä ei tullut heti maailman isointa yhtyettä, mistä yhtyeen biisintekijä Miki Liukkonen katkeroitui.

Tapaan Miki Liukkosen oululaisen Café Kuluman terassilla samana päivänä, kun hänen yhtyeensä The Scenesin uusi levy Beige on ilmestynyt. Luvassa on levynjulkkarikeikka Oulussa ja kahdenkymmenen keikan kiertue Briteissä. Taiteilijan katse on rauhaton, ja hän näpertää aurinkolasiensa sankoja.

Olet ollut poikkeuksellisen tuottoisa. Vuonna 2011 julkaistiin esikoisrunokokoelmasi, 2012 seuraava kokoelma, 2013 esikoisromaanisi ja The Scenesin debyyttialbumi ja nyt toinen levy. Mihin sinulla on kiire?

”Ei mulla ole kiirettä oikeastaan, mulla on ollut vaan niin paljon valmiina. Mä tein lukiossa tosi paljon, mutta silloin ei ollut mitään hajua, saako levyjä ja kirjoja julki. Silloin luominen ei ollut yrittämistä, vaan puhdasta iloa. Heti kun sain kustannussopimuksen ja levytyssopimuksen, niin tuli ammatillisuuden paine. Kun on lukijoita ja medianäkyvyyttä, niin vaikka olisi kuinka anarkisti, jossain taustalla on ajatus, että haluaa olla mieliksi ihmisille.”

Liukkonen hiljentyy äkisti, hän katselee ympärilleen ja nauraa hämmentyneenä.

”Meidän biisi soi täällä! Anorexia Is Boring. Tosi outoa.”

Uusi levy kuulostaa myös debyyttialbumianne kypsemmältä. Mitä ilmaisun muutoksen taustalla on?

”Kaikki ei ollut enää uutta ja jännittävää niin kuin alussa. Olin alkuaikoina varma, että meistä tulee heti maailman isoin bändi, mutta ihmisiä ei kiinnostanutkaan niin paljon. Kyllästyin kaikkiin muihin bändeihin ja aloin vihaamaan niitä intensiivisesti.”

Tarkoitatko, että viha ja katkeruus ovat tehneet tästä levystä eheän?

”Ovat ne tehneet tästä paremman, ehdottomasti. Tavallaanhan se on eteenpäin ajava voima. Ei tarvitse tyytyä siihen, että asiat vain ovat näin, vaan voi tehdä ne paremmin.”

Aloititte aikanaan omituisena progebändinä nimellä Sininen Kaappi, Mutta Miksi. Nyt yhtyeenne on menossa ensimmäiselle isolle ulkomaankiertueelleen Britteihin. Mitä tässä välissä on tapahtunut?

”Alussa oli tärkeintä soittaa mahdollisimman vaikeesti, mutta nyt tuli tärkeimmäksi tehdä mahdollisimman hyviä biisejä ja yhdistää se myös kirjalliseen korkeakulttuuriin. Nyt ollaan kuunneltu paljon The Clashia ja Beatleseja, mutta lukiossa me kuunneltiin vaan progea sen takia, että me haluttiin kehittyä teknisesti soittajina. Se on aika vaarallinen tie ja aika tylsä loppujen lopuksi.”

Mediassa musiikillinen ja kirjallinen urasi on pitkään pidetty erillään, ja vasta viime aikoina jutuissa kirjallisuudesta on huomioitu musiikkisi. Olitko tietoisesti tehnyt valinnan pitää nämä taiteilijaminät erillään?

”En, se on ollut journalistien valinta. Musta tuntuu että meidän bändiä ei otettu aluksi kauheen vakavasti. Me oltiin vaan joku sellanen oululainen taiderockbändi, se oli vähän sellasta halventavaa aluksi. Nyt kun yhtye on noussut enemmän esille, niin ihmiset ovat huomanneet, että tässä on joku pointti.”

Olet profiloitunut kirjoittajana, mutta minkälainen taiteenmuoto musiikki on sinulle?

”Mun ja rock-bändissä soittamisen välinen suhde on omituinen. Onhan tämä musta typerää, mutta säveltäminen ja ylipäätään luominen tuottaa nautintoa. Jos kerran käy niin, että mua huvittaa tehdä biisejä ja saan lopulta levytyssopimuksen, niin en mä voi perääntyäkään. Mutta yhdistän rokkarit ja ylipäätään populaarimusiikin pinnallisuuteen ja typerään teatraaliseen dekadenssiin, johon liittyy jotain ärsyttävää ja ylimääräistä. Jokin siinä häiritsee.”

The Scenesin toinen levy Beige julkaistiin huhtikuussa (Sound of Finland 2014).

Tuukka Tuomasjukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *