Kenia vuonna nolla

Presidentinvaalien jälkipuinti on ajanut rauhallisen maan syvään kriisiin ja vaatinut satoja kuolonuhreja. Valokuvaaja Leena Sarkio seurasi väkivallan jälkiä Nairobin slummista maaseutukaupungin sairaalaan.

Saavun Keniaan joulupäivänä. Toimin vaalien alla Nairobissa freelance-valokuvaajana. Alueenani on Kiberan slummi, joka on oppositioehdokkaan Raila Odingan pääalue Nairobissa. En ikinä aiemmin ole ollut kyseisellä alueella. Olen huojentunut, kun mukanani on kaksi kollegaa ja mediatalon kuljettaja. Äänestyksen pitäisi alkaa kello kuusi.

Jouluukuun 27., vaalipäivänä, istun aamuvarhaisella taksin kyydissä matkalla kohti Nairobin suurinta slummialuetta. On pilkkopimeää ja joka puolella tuhansittain ihmisiä. Automme pysäytetään neljä kertaa. Takaluukku ja koko auto tarkastetaan useaan otteeseen. Kuljettaja kertoo, että ei ikinä ennen ole joutunut turvatarkastukseen slummissa. Huomaan, että hän alkaa olla paniikissa.

Piilotan kamerat ja näytän lehdistökorttia ja pohdin, miksi turvatarkastajat eivät näytä henkilökorttiaan tai puhu englantia, eikä heillä ole univormujakaan. Minuakin hermostuttaa, mutta onneksi työkaverini ”Bonyface” on odottamassa Kibera Old Primary -koululla, jossa presidenttiehdokas Odinga äänestäisi tänä aamuna.

Vihdoin pääsemme väentungoksen läpi perille. Kuvaajia on joka puolella, mutta ei Bonyfacea missään. Eräs Kiberassa asuva kuvaaja, ”Noor”, jonka olen tavannut YK:n kautta, soittaa ja kuulostaa sekopäältä. Hän on yksi harvoista paikallisista, joka on ottanut ulkomaalaisen naiskollegan tosissaan ja on aina valmis jakamaan tietoa ja tapaamaan.

”Leena missä helvetissä sä olet? Eksä tajua, että tämä on slummi. Sun PITÄÄ pysyä pressin mukana! Tule nyt tänne!” Puhelu katkeaa.

Minut palkanneen mediatalon nykyinen pomo on Noorin entinen kollega. Juttelimme Noorin kanssa edellisenä iltana. Hän sanoi itse olevansa myös Kiberassa. Kerroin, mille koululle minut on lähetetty. Sovimme tapaamisesta ja nyt mies huutaa kuin järjetön.

En näe Nooria saati Bonyfacea. Kun soitan Bonyfacelle, hänen vastauksensa on painokelvoton.

”Hienoa!” ajattelen. Lehden autonkuljettajaakaan ei näy missään. Päätän pitää kiinni taksinkuljettajasta. Hän saa toimia henki- ja kameravartijana, kunnes Bonyface tulisi paikalle. Kipuan erään rakennuksen päälle kuvaamaan väentungosta. Ihmiset kertovat valvoneensa koko yön jonossa sateesta huolimatta.

Itse tärisen kylmästä, vaikka olen varustautunut hyvin. Jono ei tunnu liikkuvan. Saatuani varmennuksen Odingan liikkeistä päätän lähteä kiertämään aluetta.

Muutamaa tuntia myöhemmin. Kukaan ei tiedä etukäteen, missä huoneessa Odinga äänestää. Päätän pelata varman päälle ja odotan hänen autoaan saapuvaksi. Kävelen hänen perässään äänestyshuoneeseen. Juuri ehdokkaan luikahdettua sisälle sisäänkäynti suljetaan ja väentungos alkaa työntyä sisään pienestä oviaukosta. Minä jään puristukseen yhden kyynärpään ja käsivarren väliin enkä saa henkeä. Kamerani on pään yläpuolella, sillä muuten se olisi säpäleinä tässä ryysiksessä.

Onneksi tilanne rauhoittuu ja mies, jonka kyynärpää painaa kaulaani, ei enää nojaa oviaukkoon. Saan taas vedetyksi henkeä.

Muutaman minuutin jälkeen lehdistöä päästetään huoneeseen ja minä olen yksi onnekkaista.

Äänestystilanteen kuluttua minua heikottaa. Löydän turvallisen paikan erään kulkuneuvon katolta, jossa paikallinen tv-asema kuvaa, ja saan siirrettyä kuvat tietokoneelle ja lähetettyä eteenpäin. Mediatalon auto on jumissa toisella alueella ja lähden itse kiikuttamaan kuviani keskustaan.

Illalla seuraan ääntenlaskentaa samassa paikassa ja pääsen aamuneljältä kotiin.

Samaisena yönä Kiberan äänestystulos pitäisi julistaa alueen stadionilla, jossa lehdistö odottaa valvoneina. Odotus venyy seuraavan päivän iltaan. Odotetusti Raila Odinga on alueen voittaja. Turvallisuussyistä yleisöä ei päästetä stadionille kuin kourallinen.

Tammikuun 3. päivä. Kiberan slummin edusta on täynnä sotilaita ja kuvaajia. Edellisenä päivänä olin vielä kävellyt slummialueella ja jutellut kiberalaisten kanssa. He kertoivat silloin nälästään. Näin kolme hylsyä, jotka poliisi kuulemma oli ampunut.

Levottomuuksien alettua, kun maan istuva presidentti Kibaki oli julistanut itsensä vaalivoittajaksi, kaupat sulkivat ovensa moneksi päiväksi ilkivallan pelossa. Vaalitulosta pantattiin alkuun yli vuorokausi. On selvää, että Kibakin voitto perustui vaalivilppiin, johon kansainväliset tahot yrittävät puuttua.

Ihmiset ovat jättäneet kotejaan ja läheinen stadion alkaa täyttyä turvapaikkaa etsivistä, pääasiassa naisista ja lapsista. Yöaikaan kiberalaiset ovat valveilla ja eri heimojen jäsenet käyvät sanaharkkaa. Väkivaltaisuuksiakin on tapahtunut. Kuulen kerrottavan joukkoraiskauksista ja yhdestä väkivaltaisesta ympärileikkauksesta. Paikallinen sairaala raportoi 53 raiskaustapauksesta. Torina toiminut alue on myös tuhottu ja useita kauppoja ja koteja ryöstetty ja poltettu.

Tänään tilanne näyttää vakavalta. Kansan on tarkoitus osoittaa mieltään presidenttikilvan virallisen häviäjään, Raila Odingan puolesta, mutta poliisi on julistanut mielenosoitukset laittomiksi ja estänyt kiberalaisten pääsyn ulos alueeltaan. Aseistettuja sotilaita on satoja. He ampuvat kyynelkaasua kansanjoukkoon, joka juoksee aina nähdessään armeijan ajoneuvon. Hetken kuluttua he palaavat ja taas kyynelkaasua on joka puolella.

Meno muistuttaa kissa ja hiiri -leikkiä. Sama näky on edessäni monessa muussa paikassa. Tiet on tukittu ja ilma täynnä savua. Rakennuksia poltetaan ja yritetään sammuttaa.

Näen nelivuotiaan pojan, joka yrittää paniikissa avata kotinsa portin lukkoa. Talo on täydessä tulessa ja pojan avain jumissa munalukossa, joka vihdoin rikotaan väkivaltaisesti sotilaiden avulla.

Poika seuraa tilannetta ja yrittää naurahtaa huomattuaan minut. Parivuotias veli puristaa hänen kättään. Vanhemmat ovat poissa kotoa ja yritän jutella heille tulkin välityksellä. Lapset kertovat menevänsä enonsa luokse, mutta ovat epäileviä, kun yritän kysyä, haluaisivatko he kyydin. He juoksevat pois paikalta

Kaaos Nairobissa jatkuu koko päivän. Puisto, jossa mielenosoituksen piti tapahtua, on täynnä sotilaita. Päätiet on suljettu ja Nairobi pelottavan hiljainen.

Olen seuraamassa Raila Odingan vierailua yksityisessä, Kiberan reunamilla sijaitsevassa sairaalassa. Haju on kuvottava. Näky vielä kuvottavampi. Edessäni on kolme kuollutta vauvaa ja neljä aikuista. Käännän päätäni ja näen kymmeniä ruumiita. Heille ei ole tilaa ruumiskaapeissa. Odingaa haastatellaan.

Kirkaisen, kun tunnen käden vyötärölläni. Joku haluaa minun väistävän väentungoksessa. Olen paniikissa. Saan onneksi tarkistettua kamerani säädöt ja tärisevin käsin otan kuvia näkemästäni. Ihmiset peittelevät neniään ja huomaan että lattialla on vettä. Onko se edes vettä?

Ruumiskaappeja on kolme ja näen, että samalla laverilla makaa useita vainajia. Hetken päästä ovet suljetaan ja presidenttiehdokasta viedään jo seuraavaan kohteeseen, yksityiseen sairaalaan.

Juttelen sairaalassa apaattisen oloisen naisen, Helenan, kanssa. Hän kertoo saaneensa keskenmenon juostessaan paniikissa karkuun, kun ammuskelu alkoi Kiberassa uudenvuoden aattona. Hänet oli tuotu tajuttomana sairaalaan, menehtynyt poikavauva mahassaan.

Sairaalan henkilökunta selittää minulle, miten nainen oli pelastettu: ryöstelevä jengi auttoi häntä, tajuttuaan tilanteen vakavuuden.

Tammikuun 4. päivä. Tulen hakemaan Helenaa kotiin sairaalasta.

Kyselen henkilökunnalta hoitokuluista yleisesti. Kuka maksaa uhrien sairaalamaksut? Näen listan potilaista, jotka on jo kotiutettu. Näen summat, jotka jäivät lähtijöiltä silloin maksamatta. Henkilökunta kertoo, että kaikki Kiberan vaalilevottomuuksien uhrit hoidetaan kuluitta. Nyt kuitenkin tältä naiselta tivataan 68 000 shillingin (700 euron) summaa kattamaan hänen hoitokulunsa.

Edellisenä päivänä lasku oli hoitohenkilökunnan mukaan 45 000 shillinkiä. Jututan hoitajaa ja kysyn, miksi tämä naisen täytyy maksaa, kun kenenkään muun ei tarvinut. Jutellessani etsin kameran kassista ja otan kuvan tilanteesta ja laskusta.

Hoitaja puhuu omalla kielellään Helenalle ja minä toistamiseen pyydän häntä jatkamaan juttua englanniksi. Hän sanoo jotain Helenalle ja lähtee. Lupaan naiselle, että hoidan asian jotenkin ja kerron aikovani tarjota juttua lehdelle. Lähden ulos sairaalasta ja soitan puhelun.

Kenialaislehti on halukas tekemään tästä lööpin: ”Who pays?” Edellisenä päivänä samassa sairaalassa Raila Odinga oli antanut suurieleisesti 3 000 shillinkiä (30 euroa) nuorelle miehelle, joka oli mukiloitu pahasti, mutta juuri vapautettu sairaalahoidosta. Odinga antoi tämän rahan ”bussilippuun”. Tänään tätä naista laskutetaan 70 000 shillingin edestä.

Menen takaisin Helenan luokse ja löydän kaksi muuta sairaalan henkilökunnan jäsentä ja äskeisen hoitajan. Jätän puhelinnumeroni ja pyydän, että he soittaisivat minulle, kun asia on kunnossa. Kerron vielä, että palaan sairaalaan muutaman tunnin päästä, jos heistä ei kuulu.

Kymmenen minuutin kuluttua kännykkäni soi ja miesääni kertoo kuinka sairaalassa oli kommunikointihäiriö, mutta Helenaa ei missään vaiheessa ollut tarkoituskaan laskuttaa.

Helena on valmis noudettavaksi. Saatan hänet kotiin, jossa ei ole ruuan muruakaan. Nainen on neljän lapsen yksinhuoltaja. Kysyn, onko hän turvassa yhden huoneen asunnossaan. ”En tietenkään, etkö sä ymmärrä? Sun pitäisi olla täällä yksi yö.”

tammikuun 13. päivä, Eldoret. Olen sopinut tapaamisen Länsi-Keniassa Eldoretin kaupunginsairaalan terveyskeskukseen. Matka Nairobista Eldoretiin pikkubussissa on kestänyt edellisenä päivänä seitsemän tuntia. Eldoretin kirkon tuhopoltto on järkyttävin kappale vaalien jälkikonfliktin tarinassa.

Tapaan parikymppisen Emmanuelin, joka on terveyskeskuksen virkamies. Hän kertoo, että viime viikosta lähtien kukaan lehdistön edustaja ei ole päässyt sairaalaan. Hän ei kuuntele selontekoani oikeudesta informaatioon, vaan vetoa sairaalan kotisivuihin, joissa kuulemma lukee, että lehdistöä ei taloon päästetä.

Emmanuel kertoo CNN:n ”epäasiallisesta” tv-pätkästä. Tiedän, että sairaalan ylitäyttä ruumishuonetta ja lattialla makaavia potilaita on kuvattu. Minä haluan vain jutella lääkärin kanssa ja löytää haastateltavan poltetusta kirkosta pelastuneiden joukosta.

On kuitenkin täysin selvää, että yksikin lisäminuutti Emmanuelin kanssa on ajanhukkaa. Luovutan ja lupaan lukea kotisivuja.

Heti sairaalan pääovesta poistuttuani nainen lähestyy minua ja kertoo huonolla englannilla, että sama sairaala ei ottanut vastaan hänen naapuriaan, joka on synnyttämäisillään. Lapsivesi on jo tullut ja supistuksia on koko ajan. Naisen mukaan sairaala oli ajanut heidät juuri kymmenen minuuttia sitten ulos. Mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä? Onneksi näen Lääkärit ilman rajoja -järjestön auton ja pyydän kuljettajaa apuun.

Olen kuullut yli tusinasta tapauksesta, jolloin esimerkiksi ryöstetty ja rahaton, kriittisessä tilassa oleva kenialainen on jätetty kuolemaan valtion sairaalan pihalle. Jos ei ole rahaa, ei ole pääsyä hoitoon.

Saan vihdoin naisen hoitoon ja lähden uudestaan toiseen, yksityiseen sairaalaan, jossa minulla on onni matkassa.

Kahden haastattelun jälkeen edessäni on kivusta vaikeroiva nuori mies, joka on menettänyt kaksi sormea. Toisen käden luu on vaurioitunut luodista, joka oli osunut poikaan hänen ollessa veljensä kanssa sammuttamassa naapurustossa riehuvaa tulipaloa. Tämäkin tapahtui uudenvuodenaaton yönä, jolloin konflikti oli juuri puhjennut.

Parikymppisen pojan isä kertoo oman arvionsa maan tilanteesta. Hän kutsuu vihamielisen heimon jäseniä ”eläimiksi, jotka pitäisi tappaa”.

Kysyn mitä hän tuumii poikansa kohtalosta. Isä kutsuu poikaansa sankariksi. Saan myös ensimmäisen sairaalan vuorossa olevan lääkärin kännykkänumeron. Hienoa.

Palattuani ensimmäiseen sairaalaan pääsen suoraan lääkärin juttusille. Lääkäri pyytää minua ottamaan kuvia banga-veitsestä ja nuolista, joita oli takavarikoinut. Nuolet ovat vieläkin verenpunaisia ja kuulen selvitystä tyypillisestä potilaasta ja myrkyistä, joita nuolissa oli.

Keskustellessamme rullatuolissa oleva, hengitysvaikeuksista kärsivä nainen saa odottaa vuoroaan ja minua hävettää. Lääkäriä kutsutaan useaan otteeseen, mutta hän ei stressaannu. Valtio lienee hyvä työnantaja.

Minut johdatetaan naisten puolelle, jossa tapaan kirkon tulipalon uhreja. Kiambaa-kirkko oli sytytetty tuleen ja yli 40 ihmistä oli poltettu elävältä.

Näky on kuvottava. Ihmisiä makaa maassakin ja haju on omituinen ja etova. Tekee pahaa nähdä kipua. Palovammaisia on kolmessa huoneessa.

Silmäni osuu pahasti palaneeseen poikaan, joka yrittää kääntyä sängyssään. Hän vaikeroi kivusta ja yrittää purra jotain suussaan. Kädet ovat hanskoissa ja iholla on siteitä. Mietin, mahtaako nuorukainen selvitä.

Jututan naista, joka osoittautuu 11-vuotiaan Anthonyn äidiksi. Anthony Njoroge on yksi kirkosta selviytyneistä. Hauraalla äänellä äiti kysyy, miksi hänen lapsensa kituu, miksi hän itse ei voisi olla se, joka kärsii. Anthony on äärimmäisen hento.

Mieleni tekee sanoa jotain, mutta en löydä sanoja. ”Olen pahoillani”, saan sanottua typerän kliseisesti. Yritän paijata hänen käsivarttaan elekielellä. Edes hipaista en voi, sillä varmasti Anthony huutaisi kivusta. ”Ne tuli kirkkoon ja poltti meitä elävältä. Lukitsivat ovet, jotta me kaikki kuoltaisiin. Katso mitä ne teki mulle! Olen ruma loppuelämäni.”

Viereisessä sängyssä makaa nainen laatikon sisällä. Hänen ihonsa ei kestä vaatteita. Hänet on ympäröity kehikolla. Uhri on ikäiseni nuori nainen, jonka vierellä nukkuu pariviikkoinen vauva.

Mary Mumbi kertoo, kuinka hän oli vain kolmepäiväisen vauvansa kanssa kirkon suojissa piilossa vastakkaisen heimon huligaaneja, jotka riehuivat alueella. Savun tungettua sakastiin Mary tajusi, että kirkko on tulessa ja heitti vauvansa ikkunasta ulos. Hän yritti paeta piilopaikastaan pienestä seinään rikotusta aukosta, mutta paloi pahasti.

Tilanne palauttaa mieleen kuvausprojektin, jota tein Afganistanin länsiosissa. Silloin näin paljon palanutta ihoa, mutta tapaamani nuoret naiset olivat itse polttaneet itsensä itsetuhokäyttäytymisenä. Nämä palovammat ovat sotimisen seurausta.

Kenian piti olla yksi Afrikan sivistyneimmistä maista, mutta näky silmieni edessä on kuin Ruandasta.

Tähän mennessä menehtyneitä kerrotaan olevan yli 800. Tähän lukuun voi tuskin luottaa yhtään enemmän kuin Kenian presidentinvaalien äänestyskuponkien virallisesti ilmoitettuun määrään.

Leena Sarkio

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu