Kelvoton hyvän mielen kampanja

Rahan voima: Otsaa kurtistaa ajatus siitä, että nyt hoivapalvelut julkisesti myönnetään sellaisiksi, että yhteiskunnalla ei ole varaa eikä halua niitä rahoittaa.

Kukapa meistä ei olisi ostanut hyväntekeväisyyslahjaa. Tiedättehän: näkymätön lahja ystävälle, josta on toivottavasti konkreettista hyötyä jossain kaukana: vuohi ugandalaiselle leskelle, koulutusta entiselle lapsiprostituoidulle, huopa ja rokotus etiopialaiselle.

Tuntuu hyväsydämiseltä. Kaikki voittavat. Kehitysmaassa iloitaan vuohesta ja rokotuksesta, kotimaassa lahjan antaja on näyttänyt humaanin puolensa. Hyväntekeväisyyslahjan kotimainen saajakin on tyytyväinen: hienot juhlat, ei krääsää. On vain tieto siitä, että kuumassa Afrikassa joku saa elannon lahjoitetusta pörröturkista tai peräti lukutaidon suomalaisen lanttien avulla.

Näille apajille lähdettiin Tampereella, missä yritykset ja yksityiset kansalaiset saavat tänä vuonna ostaa hyväntekeväisyyslahjan valintansa mukaan joko alueen kahteen vanhainkotiin tai johonkin päiväkotiin. Eikä mitä tahansa hyväntekeväisyyslahjaa: ei hedelmäkoreja joulun välipäiviksi, ei vuoden viikkolehtiä, ei askartelutarvikkeita lopputalveksi.

Ei, vaan yritykset saavat ostaa joululahjaksi vanhuksille hoitajan tai lapsille leikkikaverin.

Tempauksen järjestäjät ovat Tampereen kauppakamari ja Tampereen kaupungin elinkeinokeskus. Kivahan se on, että on hoitajia. Ja aikuisia leikkikavereita.

Ulkoiluttajan ja leikittäjän Tampereen Koukkuniemen vanhainkotiin, Lempäälän Ehtookotoon ja alueen päiväkoteihin saa 217 eurolla viikoksi.

Mutta jotain kelvotonta piilee koko hyvän mielen joululahjakampanjassa. Vaikka, kuten kaikki tietävät, luonnollisesti hyvän asian puolesta ovat kaikki liikkeellä.

Positiivista tässä hyvän mielen kampanjassa on se, että vanhukset saavat ulkoiluttajan ja seuraa, lapset leikittäjiä kesäkuukausiksi, jolloin päiväkodit pyörivät vähällä väellä. Ehkä monet vanhusten luona hyväntekeväisyytenä, palkatta käyvät ulkoiluttajat saavat nyt korvausta sitoutumisestaan.

Mutta otsaa kurtistaa ajatus siitä, että nyt tällaiset hoivapalvelut julkisesti myönnetään sellaisiksi, että yhteiskunnalla ei ole varaa eikä halua niitä rahoittaa. Ikään kuin tehtäisiin kokonaan hyväksyttäväksi se tosiseikka, että päiväkodeissa ei ole kesällä aikaa leikittää lapsia, ja vanhainkoteihin nyt ei ainakaan palkata ketään lukemaan ja laulamaan.

Näin lapset ja vanhukset roikkuvat hyvinvointipalveluissa entistäkin ohuemman oljenkorren varassa. Laulua ja ylimääräisiä pelikavereita tulee sen perusteella, kuinka armollisia ja avokätisiä alueen yritykset ja ihmiset ovat.

Nyt on enää ajan kysymys, koska kaupungit palkkaavat feissareita lähestymään kansalaisiaan. ”Hei, kauhistuttaako sua vanhusten hätä”, ”moi, onko sun lapsilla kavereita päiväkodissa” ja ”pelottaaks sua, ettei kukaan hoida sun vanhuksia ja lapsia” ovat oivia aloitusrepliikkejä.

Mutta onhan tässä jotain hyvääkin. Vasta viime vuonnahan Koukkuniemen vanhainkoti tuli valtakunnallisesti tunnetuksi siitä, että Hämeen lääninhallitus antoi Koukkuniemen takia satikutia Tampereen kaupungille. Koukkuniemessä oli liikaa vanhuksia ja liian vähän hoitajia.

Nyt ikävä maine saa vihdoin väistyä, koska Koukkuniemi profiloituu vanhainkodiksi, jossa saa ylimääräistä maksamalla lehdelleen lukijan ja pyörätuolilleen työntäjän.

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja.

Edith Ahola

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Sellosalin syksy 2018