splash_image.jpg

Kauneinta, mitä jumala ei ole saanut aikaan

Omalakisen Lomonosovin moottorin pitäisi voittaa Finlandia-palkinto.

Älkää kysykö, mikä Antti Salmisen kirja Lomonosovin moottori oikein on. Kokeellinen romaani kuulostaisi liian kliiniseltä ja etäiseltä. Kirjan määritteleminen dystopiaksi saisi sen vaikuttamaan moneen kertaan luetulta ja tyylitajuttomalta. Jos se olisi scifi-kirja, olisin tuskin lukenut sitä, ja fragmenttiromaani taas kuulostaisi vain rasittavalta.

Niinpä kirja ei ole mitään näistä, vaan se on mitä on. Se on kuin kuvaamansa Lomonosovin moottori itse: omalakinen, jokin minkä ihminen on luonut, mutta joka irtautuu tekijästään ja jota ei täysin voi käsittää.

Lomonosovin moottori kertoo oudosta yhdyskunnasta ydinkokeiden jälkeisellä Novaja Zemljan saarella. Sen maailma on huuruinen, painajaismaisen rauhallinen. Silti surrealistisimpina hetkinäänkin romaanin maailma versoo reaalitodellisuudesta, meidän luontosuhteestamme ja teknologiauskostamme, kulttuuristamme, joka on ”valmiina kääriytymään nanoteknologiaan ja puolustautumaan lapsiaan vastaan”.

Jättäessään jälkeensä Euraasian mantereen, joka ”unelmoi halvasta öljystä, shamppanjan poreista ja masennuslääkkeistä” romaani on poliittinen, teesimäinenkin, vaikkei se julistakaan mitään.

Hämmästyttävintä Lomonosovin moottorissa on kuitenkin sen mestarillinen, rakastettava kieli. Se on täsmällistä, mutta ei karua. Siitä kasvaa ”eläviä jalokiviä ja mekaanisia sulkia”. Aivan kuin lauseissa ei olisi yhtään ylimääräistä sanaa, mutta lopputulos ei silti tunnu niukalta.

Tai oikeastaan vieläkin hämmästyttävämpää on romaanin pettämätön rytmitaju, kirjan lyyrisen kielen yhdistyminen mutaatioihin, saastaan ja sairauksiin: kaihoisan lyyrisiä fragmentteja seuraa aina huumori tai asiallisuus, tieteen kielellä leikittelyä jokin kaunis. ”Maidonvalkea kupu rikkoutui kaoottiseen tähtisateeseen. Näky poltti verkkokalvot sadan kilometrin ja viidenkymmenen vuoden etäisyydeltä. Se oli kauneinta, mitä jumala ei ole saanut aikaan”, kirjoittaa yksi romaanin hahmoista.

Kielen lyyrisyydellä, romaanin täsmällisellä mutta pakottomalla ilmaisulla, on – poikkeuksellista kyllä – mieli ja suunta itsensä ulkopuolella.

Lomonosovin moottori käyttää loputtomasti eri lajityyppien kliseitä – ystäväni haukkui sitä pastissiksi. On kadonnutta materiaalia, vanhoja (ehkä kuviteltuja) ensyklopedia-sitaatteja, intertekstuaalisia viittauksia sinne ja tänne, vanhentunutta teknologiaa, merenalaisia mysteereitä.

Mutta kliseillä on tehtävänsä: jotenkin alkemialla leikittely, tarot-kortitkin, onnistuvat luomaan tunnelman, laajentamaan kirjoitettua maailmaa. Jopa yleensä raivostuttavat ristiviitteet sivujen alareunassa alkavat hengittää.

Ehkä Lomonosovin moottori on jotain, mitä voisi kutsua postmodernin jälkeiseksi kirjallisuudeksi. Se tuntee kaikki keinot, käyttääkin niitä, mutta sanoo silti jostain jotain, ei ole lähes lainkaan ivallinen, eikä etäinen. Kirja tulee iholle ja kärventää. Lukukokemusta voi kuvata kuten eräs nimettömäksi jäävä romaanin hahmo kuvaa kokemaansa:

”Olen oppinut uusia tunteita, ja ymmärrättekö jos sanon, että minulle on kasvanut ikään kuin sisäisiä raajoja.”

Siksi, jos olisin Anne Brunila, Fortumin entinen kestävän kehityksen johtaja, palkitsisin Lomonosovin moottorin Finlandialla.

Kirjoittaja on kulttuurintutkija, joka asuu Klaukkalassa.

Antti Salminen: Lomonosovin moottori. Poesia 2014. 240 s.

5 tähteä.

Hanna Kuusela

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *