Kauas pilvet karkaavat

Miksi oravanpyörä pyörii?

Miksi oravanpyörä pyörii? Miten sitä voisi hallita niin, että kaikki ei olisi aina niin jumalattoman synkkää ja ahdistavaa ja näköalatonta?

Minä luulen nähneeni sen oravan. Eikä siinä vielä kaikki. Olen melko varma, että sillä on ihmisen mielessä pesä.

Kun duunipäivä on ohi ja oravanpyörästä katkaistaan kellokortilla yöksi virta, se makaa sohvalla, juo kaljaa, syö pähkinöitä ja heittelee kuoria lattialle. Se kuuntelee rasittavaa musiikkia, kertaa päivän tapahtumia ja miettii kaiken jotain muuta kuin sitä, että nyt pitäisi nukkua. Se säksättää taukoamatta ja sammuu vasta, kun tainnutat sen nukahtamislääkkeellä tai parilla lasillisella viiniä.

”Se on kuule aivan turha valittaa. Säk. Kuka sen lainan maksaa, jos ei lainanottaja ite. Säk. Sun sukupolves ei sit muuten saa enää eläkettä, jos et sattunu vielä tietään. Säk. Jos haluut jotain uutta virtaa elämään, niin ala eläkesäästäjäks. Säk. Tai ota joku uus vakuutus vaikka. Ota pitkä viikonloppuvapaa ja käy Berliinissä vähän tuulettumassa. Mut jos sä nyt alat jauhaa jostain elämän tarkoituksesta niin mä heitän just enkä melkein sua tällä saksanpähkinällä silmään. Säk.”

Orava juoksee tietysti pyörässä, koska se on mitä on. Ylivilkas ja yksioikoinen luontokappale. Se ei tiedä muuta tapaa olla olemassa. Orava on myös koko ajan äänessä, ja ajan myötä oravan ajatuksista tulee ihmisen ajatuksia. Siksi ihmisen sisällä on jatkuva melu, vaikka siellä pitäisi oikeasti vallita hiljaisuus. Aikojen alussa Jumala vuorasi ihmiselle viisaan sisimmän omista ajatuksistaan. Ja Jumalan ajatukset eivät kuulosta yhtään miltään. Ne vain ovat.

Siitä se syntyy, maanantain metallinen maku. Oravanpyörän kitinä kaikuu korvakäytävissä niin huumaavana, että siitä menee sekä kuulo että näkö. Orava on hyvässä vedossa, se haukkaa juoksuvauhdissa lenkkimakkaravoileipää ja huutaa ohjeita.

Voi olla, että olen mennyt sekaisin. Mutta vannon: minä olen nähnyt sen oravan. Ja nyt minä kerron yhden jutun, jos vannot, ettet kerro oravalle. Jos se koskaan saa tietää tästä, se tulee hulluksi.

Pyörässä on kauhea vauhti, mutta vain ulkolaidalla. Jos onnistut jotenkin hivuttamaan itseäsi varovasti keskemmäs, huomaat, että pystyt jo vähän avaamaan silmiä eikä huimaa niin paljon. Kun pääset keskiöön, istu siihen. Pysyttele ihan hiljaa ja tarkkaile. Älä tee mitään muuta. Siinä kohtaa voi tapahtua jotakin ihmeellistä. Maisemat alkavat venyä, ensin kuin kinuskivanukas, sitten kuin kuminauha, kunnes näet koko maiseman. Näet tienristeykset, horisontin, oman varjosi. Kaikki ympyrän kolmesataakuusikymmentä astetta. Se on sinun elämäsi.

Ja nyt. Katso taivasta, jossa pilvet matavat jäyhinä ja kaikki samaan suuntaan, kuin kamelit aavikolla. Tiedät kyllä jo, millaisia pilvet ovat. Lentokoneesta ne näyttävät aina siltä niin kuin niiden pehmeässä pumpulissa voisi pomppia. Mutta ei niihin voi edes koskea. Niiden alla ei ole miltään suojassa, niiden päälle ei voi rakentaa. Kun tuuli puhaltaa niihin, ne hajoavat; kun tulee yö, ne katoavat. Ne eivät ole totta. Ne ovat oravan ajatuksia.

Sanoma Magazines karsi viime viikolla kiinteitä kuluja. Samalla pysähtyi kuusikymmentäyhdeksän oravanpyörää. Tämä kirjoitus on omistettu irtisanotuille kollegoilleni, joilla on edessään tuntematon tulevaisuus.

Nina Sarell

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *