Katoava kontakti

Aloitin teatterin harrastamisen luullen, että teatteri on perhe, jossa ollaan katkeamattomassa kontaktissa toisiin ihmisin ja tunteisiin.

Joukko, joka yhdessä hetkessä on teatterin tekemisen ytimessä eli leikkii luovassa tilassa toisiinsa luottaen ja reagoiden, alkaakin yhtäkkiä kesken harjoitusjakson hysteerisesti pelätä lähestyvää ensi-iltaa ja itsensä paljastamista yleisölle. Ohjaaja tulee kriisiin ja kysyy itseltään: ”Mistä tämä esitys edes kertoo?” Ja näyttelijöitä alkaa pelottaa itsensä nolaaminen, koska eivät enää tiedä mitä heidän kuuluisi näytellä. Leikki on loppunut.

Näytelmän ensi-illassa onkin sitten aika pelokas tunnelma. Näyttelijät ovat saaneet vihdoin suorittaa maanisen ensiesiiintymisensä, he ovat siis purkautuneita, mutta sen verran paskana, että tahtovat vain viinaa. Muu työryhmä on nähnyt esityksen ulkopuolelta, mutta ovatko he yhtään koostuneempia? Eivät missään nimessä. Heilläkään ei ole käsitystä siitä, minkälainen näytelmä on tullut tehtyä. Kaikki haahuilevat etukenossa ristiin rastiin teatterin tiloissa, pullo kädessä, silmät himmeinä.

Katsojan kokemus on ehkä ollut viihteellisempi, mutta nyt hekin ovat vaitonaisia. Aplodien jälkeen he ovat tiedostaneet ulkopuolisuutensa ja merkityksettömyytensä. Ne, jotka jäävät paikalle, haahuilevat paikkaansa etsien ja kohdatessaan työryhmää kiittävät lyhyesti ja ottavat kiireellä huikkaa pyrkien kohti seuraavaa epätodellisuutta eli humalaa, jossa taas uskaltaa katsoa toista ihmistä silmiin ja sanoa jotakin.

On niin hullunkurista, että samalla kun teatterin pointti on juuri kohtaamisessa ja vuorovaikutuksessa, voi teatteriyhteisö kuitenkin olla juuri sitä sosiaalisesti vammaisinta porukkaa. Joukko väisteleviä eläimiä, joihin ei saa mitään kontaktia todellisuuden kautta vaan ainoastaan äänillä ja eleillä, ja ehkä näyttelemällä. Ilman viinaa ei tapahdu yhtään mitään. Ensi-iltabileistä koko sakki valuu koteihinsa toipumaan kuukausien työstä, sosiaalisesta ylirasituksesta ja humalastaan. Siellä he makaavat yksin telkkarin ääressä ahmien tyhjyyteensä.

Onko teatterilla kyky muuttaa todellisuutta vai onko se vain fantasiamaailma, kohtaamista fiktiossa, ja kun fiktiivinen tilanne päättyy, luukut menevät kiinni. On valmistettu teatteriteos, jonka oli tarkoitus sanoa jotakin, herättää keskustelua, mutta missä on keskustelu? Kuka sitä jaksaa tai uskaltaa edes käydä? Sanat ovat niin ankaria. Tässä lamaannuksessa ja hiljaisuudessa ainoana koirana räksyttää kriitikko, jonka sanoja kaikki tuntuvat odottavan. Jos sanat ovat positiivissävytteisiä, työryhmä herää tahoillaan eloon. Ohjaaja alkaa taas hengittää, lähettää työryhmälle yhteistekstarin ”Hyvä me” ja nukahtaa. Keskustelu on päättynyt.

Teatteri, joka ei koskaan ole ainoastaan esteettistä, ei ole mitään ilman sanoin tulkintaa. Kuinka se jalostuu eteenpäin, jos sitä ei voida tuoda sanalliseen keskusteluun? Maalaus on ikuinen, sen voi kokea joka päivä ja vaikuttua kerta toisensa jälkeen, mutta teatteri hajoaa kaasuna avaruuteen ilman keskustelua. Teatterin tekijöille siirtymä esityksen maailmasta maan pinnalle ei näytä tapahtuvan maadoittavalla keskustelulla, vaan juoppohulluuden vallassa asfalttiin kaatuen. Toivottavasti joku jossain keskustelee teatterista.

Ruusu Haarla

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *