splash_image.jpg

Käskynjako

Rikkaat teollisuusmaat eivät ota ilmastonmuutosta vakavasti, sanoo kirjailija Arundhati Roy. Fiktiivisessä kertomuksessaan hän osoittaa, kuinka länsi kuvittelee talouden olevan luontoa suurempi voima.

Tervehdys. Pahoittelen, etten ole tänään täällä kanssanne, mutta ehkä tämä käy näinkin. Tällaisina aikoina meidän on parempi olla paljastamatta itseämme kokonaan, edes toisillemme.

Jos astutte viivan yli ympyrän sisäpuolelle, saatatte kuulla paremmin. Varokaa, ettei kenkiinne jää liitua.

Tiedän, että monet teistä ovat matkustaneet tänne pitkien matkojen päästä. Oletteko jo nähneet kaiken, mitä täällä on nähtävää? Vartiobunkkerit, polttouunit, salapohjaiset ammusvarastot? Kävittekö työläisten joukkohaudalla? Oletteko tutkineet tarkoin pohjapiirrosta? Sanoisitteko linnoitusta kauniiksi? Kerrotaan, että se istuu vuoren harjalla hajareisin kuin uhmakas leijona. Pakko tunnustaa, että minä en ole sitä nähnyt. Opaskirjan mukaan sitä ei rakennettu kauneuden vuoksi.  Mutta kauneus voi tulla kutsumatta, eikö vain? Se voi langeta asioiden päälle odottamatta kuin verhon raosta murtautuvat auringonsäteet. Vaikka toisaalta tämähän on linnoitus, jonka verhoissa ei ole ainuttakaan rakoa, linnoitus, johon ei koskaan ole hyökätty. Tarkoittaako tämä sitä, että sen luotaantyöntävät muurit ovat torjuneet jopa kauneuden ja lähettäneet sen tiehensä?

Kauneus. Siitä voisi jatkaa koko päivän ja koko yön. Mitä se on? Mitä se ei ole? Kenellä on oikeus päättää? Keitä ovat maailman todelliset intendentit, vai pitäisikö sanoa todellisen maailman intendentit? Mikä on todellinen maailma? Ovatko sellaiset asiat todellisia, joita emme voi kuvitella, mitata, analysoida, esittää ja toisintaa? Ovatko ne olemassa? Elävätkö ne mielemme syövereissä linnoituksessa, johon ei koskaan ole hyökätty? Kun mielikuvituksemme pettää, pettääkö maailmakin? Miten voisimme koskaan tietää?

Kuinka suuri on tämä linnoitus, joka on tai ei ole kaunis? Väitetään, että se on suurin koskaan korkealle vuoristoon rakennettu linnake. Ai jättiläismäinen oikein? Jättiläismäinen tekee asioista meille hieman hankalia. Aloitettaisiinko kartoittamalla sen heikkouksia? Vaikka siihen ei ole koskaan hyökätty (tai niin väitetään), ajatelkaapa, miten sen suunnittelijoiden on täytynyt kerta toisensa jälkeen kokea hyökätyksi tulemisen idea? He ovat varmasti odottaneet hyökkäystä. He ovat varmasti uneksineet hyökkäyksestä. Heidän on varmasti täytynyt asettaa itsensä vihollisten sydämiin, kunnes he ovat hädin tuskin erottaneet itseään niistä, joita ovat niin syvästi pelänneet. Kunnes he eivät ole enää erottaneet toisistaan kauhua ja halua. Ja sitten raastavan rakkauden oksanreiästä he ovat varmasti kuvitelleet hyökkäyksiä kaikista mahdollisista suunnista ja sellaisella tarkkuudella ja viekkaudella, että ne ovat melkein muuttuneet tosiksi. Miten muuten he olisivat voineet rakentaa tällaisen linnoituksen? Pelko on varmasti muovannut sitä, kauhu on valettu sen ytimeen. Sitäkö tämä linnoitus todella on? Hauras osoitus huolesta, levottomuudesta ja saarretusta mielikuvituksesta?

Se rakennettiin – lainaan tässä sen pääkronikoitsijaa – varastoimaan kaikki, mitä piti suojella hinnalla millä hyvällä. Lainaus päättyy. Tämä kertoo jotakin. Mitä he varastoivat tänne, toverit? Mitä he puolustivat?

Aseita. Kultaa. Sivilisaatiota itseään. Niin ainakin opaskirja sanoo.

Ja nyt, Euroopan rauhan ja vaurauden aikana sitä käytetään esittelemään läpinäkyvää tarkoitusta, tai jos niin haluatte, ylevää tarkoituksettomuutta, sivilisaation ylintä pyrkimystä: taidetta. Nykyään kuulemma taide on kultaa.

Toivottavasti olette kaikki ostaneet katalogin. Kyllä teidän täytyy. Edes näön vuoksi.

Kuten tiedätte, tässä linnoituksessa saattaa hyvinkin olla kultaa. Oikeata kultaa. Kätkettyä kultaa. Suurin osa siitä on viety pois, osa varastettu, mutta iso määrä on kuulemma vieläkin jäljellä. Kaikki etsivät sitä, koputtelevat seiniä ja kaivavat esiin hautoja. Huomaatte varmaan selvästi heidän malttamattomuutensa.

He tietävät, että linnakkeessa on kultaa. Ja he tietävät myös, ettei vuorilla ole lunta. He haluavat kullan ostaakseen lunta.

Ne teistä, jotka olette kotoisin täältäpäin, tiedätte varmasti lumitaistelusta. Ne teistä, jotka ette ole, kuunnelkaa tarkasti. On elintärkeää, että ymmärrätte tehtävää varten valitsemanne paikan koostumusta ja rakennetta.

Koska talvet ovat täällä lämmenneet, lumentekopäiviä on vähemmän ja sen seurauksena lunta ei ole riittävästi peittämään laskettelurinteitä. Useimpia laskettelurinteitä ei enää voida luokitella varmalumisiksi. Hiljattaisessa lehdistötilaisuudessa – ehkä luitte uutiset – lasketteluopettajienliiton puheenjohtaja Werner Voltron sanoi: ”Tulevaisuus on luullakseni musta. Täysin musta.” [Hajanaisia taputuksia, jotka kuulostavat tulevan yleisön takaa. Hädin tuskin erottuvia huutoja Bravo! Viva! Wah! Wah! Yeah Brother!] Ei, ei, ei… toverit, toverit… käsititte väärin. Herra Voltron ei tarkoittanut mustan kansakunnan nousua. Mustalla hän tarkoitti uhkaavaa, turmiollista, toivotonta, katastrofaalista ja synkkää. Hän sanoi, että jokainen celsiusasteen nousu talvilämpötiloissa syöksee tuhoon melkein sata laskettelukeskusta. Kuten voitte kuvitella, se merkitsee paljon työpaikkoja ja paljon rahaa.

Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä pessimistisiä kuin herra Voltron. Vaikkapa äskettäin lanseeratun lumituotteen MountainWhiten (tunnetaan yleisesti nimellä kuuma lumi, koska sitä voidaan valmistaa jäätymispistettä pari astetta korkeammassa lämpötilassa) toimitusjohtaja Günther Holzhausen. Herra Holzhausen sanoi – luen suoraan paperista – ”Muuttuva ilmasto on hieno mahdollisuus Alpeille. Globaalin lämpenemisen aiheuttamat äärimmäisen korkeat lämpötilat ja merenpinnan nousu ovat pahaksi rantakohteille. Samat ihmiset, jotka vielä kymmenen vuotta sitten suuntasivat yleensä Välimeren rannoille, tulevat verrattain viileämpiin hiihtokohteisiin Alpeille. Meidän vastuullamme ja suoranaisena velvollisuutenamme on taata korkealaatuisinta lunta. MountainWhite takaa paksun ja tasaisesti levittyvän lumen, jonka laskettelijat voivat todeta luonnon lunta huomattavasti tasokkaammaksi.” Lainaus päättyy.

MountainWhiten lumi, toverit, on useimpien tekolumien tavoin valmistettu eräästä Pseudomonas syringae -bakteerin solukalvon proteiinista. Muista lumista se eroaa siten, että MountainWhite takaa, että lumenteossa käytetty vesi on parasta laatua ja johdettu suoraan juomavesiverkosta. ”Laskettelurinteemme voi vaikka pullottaa ja juoda!” Günther Holzhausen on joskus leuhkinut. [Ääniraidalla rauhatonta ja ärtyisää jupinaa.] Ymmärrän kyllä… Mutta hillitkää raivonne. Se vain sumentaa näkönne ja heikentää pyrkimyksiänne.

Tekolunta valmistetaan ampumalla nukleoitua ja käsiteltyä vettä kovalla vauhdilla suuritehoisista painetykeistä. Valmis lumi kasautuu kumpareiksi, joita kutsutaan valaiksi. Lumivalaita muokataan ja pöyhitään, minkä jälkeen lumi levitetään tasaisesti rinteisiin, joista on silotettu kaikki epätasaisuudet ja luonnon kivimuodostumat. Maaperä on peitetty paksulla kerroksella lannoitetta, joka pitää maan kylmänä ja eristää sen lämpimän lumen luomalta lämmöltä. Lähes jokaisessa laskettelukeskuksessa on lumitykki. Jokaisella lumitykillä on merkki. Jokainen merkki taistelee toisia vastaan. Jokaisessa taistelussa on mahdollisuus.

Jos haluaa lasketella luonnonlumella tai edes nähdä sitä, on pakko nousta ylös jäätiköille, jotka on paketoitu valtavien muovikelmujen alle, jottei kesäaurinko kutistaisi niitä. En kyllä tiedä kuinka luonnonmukaista sekin on – kelmuun pakattu jäätikkö. Saattaisi tuntua siltä kuin laskisi vanhan voileivän päällä. Kai sitä kannattaa kokeilla. Mistäpä minä tiedän, enhän minä laskettele. Kelmutaistelua käydään korkealla vuoristossa, eikä teitä ole koulutettu sellaista varten. [Naurahduksia.] Se on erillinen lumitaistelusta mutta kuitenkin yhteydessä siihen.

Lumitaistelussa MountainWhiten ainoa varteenotettava kilpailija on Scent n’ Sparkle, uusi tuote, jonka markkinoille tuonut Peter Holzhausen on, anteeksi juoruiluni, Günther Holzhausenin veli. Oikea veli. Heidän vaimonsa ovat sisaria. [Mutinaa.]  Ai mitä? Kyllä… oikeat veljekset naimisissa oikeiden siskosten kanssa. Molemmat perheet ovat Salzburgista.

Kaikkien MountainWhiten etujen lisäksi Scent n’ Sparkle lupaa valkoisempaa ja tuoksuvaa lunta. Korkeaan hintaan tietysti. Scent n’ Sparklea saa kolmella tuoksulla: vaniljana, mäntynä tai ikivihreänä. Se lupaa täyttää turistien kaipuun nostalgisiin vanhanajan lomamatkoihin. Scent n’ Sparkle on luksustuote, joka on valmis valtaamaan massamarkkinat, tai niin ainakin asiantuntijat sanovat, tuotteessa on nimittäin näkemystä ja sen katse on kohti tulevaisuutta. Tuoksulumi ennakoi vaikutuksia, joita globaalilla puiden ja metsien muutolla on matkailualaan. [Mutinaa.]  Aivan, sanoin puiden muutolla.

Lukiko kukaan koulussa Macbethia? Muistatteko, mitä noidat sanoivat hänelle? ”Macbeth ei sorru ennen kuin Dunsianin vuorta ylös mennen Birnamin metsä kulkee.”

Muistatteko mitä hän puolestaan vastaa?

[Ääni jostain yleisön takaa sanoo: ”Sit’ et nää. Puun juurineen ken maasta hellittää? Ken metsän pestaa?”]

Hah! Mainiota! Vaan Macbeth olikin kuolettavan väärässä. Puut ovat hellittäneet juurensa maasta ja lähteneet liikkeelle. Ne muuttavat tuhotuista kodeistaan kohti parempaa elämää. Kuten ihmiset. Trooppiset palmut siirtyvät Alppien alarinteille. Ikivihreät kipuavat korkeammalle etsiessään viileämpää ilmastoa. Laskettelurinteillä kuuman lumen raskaiden mattojen alla lannoitteilla kuorrutetussa maassa itävät uusien kasvihuonekasvien salamatkustajasiemenet. Ehkä ylhäällä vuorilla on pian hedelmäpuita, viinitarhoja ja oliivilehtoja.

Kun puut muuttavat, lintujen, ampiaisten, mehiläisten, perhosten, lepakoiden ja muiden pölyttäjien on muutettava mukana. Onnistuvatko ne sopeutumaan uuteen ympäristöönsä? Punarinnat ovat jo saapuneet Alaskaan. Hyttysten kiusaamat alaskalaiskaribut siirtyvät korkeammille vyöhykkeille, missä niillä ei ole riittävästi ravintoa.

Mitenhän tämä raskasta tykistötulta kestämään rakennettu linnoitus puolustautuu hyttysten hyökkäystä vastaan?

Lumitaistelu on levinnyt myös alamaille. MountainWhite hallitsee nyt Dubain ja Saudi-Arabian lumimarkkinoita. Se on kohtalaisella menestyksellä lobannut Kiinassa ja Intiassa pelkästään ympärivuotisten laskettelukeskusten lumitykkejä varten suunniteltuja padonrakennushankkeita. Se on laajentanut Hollannin markkinoille vallirakenteiden ja kelluvapohjaisten talojen vuoksi, niin että sitten kun vallit viimein sortuvat ja Hollanti ajelehtii mereen, MountainWhite voi muuttaa nousevan veden kullaksi. Ei hätää, MountainWhite on täällä! -iskulause toimii myös alavilla mailla. Myös Scent n’ Sparkle on laajentanut toimintaansa. Se omistaa suositun TV-kanavan ja on osakkaana yrityksessä, joka valmistaa – ja purkaa – maamiinoja. Ehkä seuraava tuote-erä tuoksuu mansikalta, karpalolta tai jojobalta lintujen, eläinten ja lasten houkuttelemiseksi. Lumen ja miinojen lisäksi Scent n’ Sparkle kauppaa suurille markkinoille myös patterikäyttöisiä standardikokoisia tekoraajoja Keski-Aasiaan ja Afrikkaan. Yhtiö on yritysvastuukampanjan kärjessä ja rahoittaa lukuisia erittäin tarpeellisia orpokoteja ja kansalaisjärjestöjä Afganistanissa, joka onkin teille joillekin tuttu. Hiljattain se on tarjoutunut ruoppaamaan ja puhdistamaan Itävallassa ja Italiassa järviä, jotka ovat taas kerran saastuneet lannoitejäämistä ja sulaneesta tekolumesta.

Edes täällä, maailman huipulla, jäämät eivät ole menneisyyttä. Ne ovat tulevaisuus. Ainakin jotkut meistä ovat vuosien aikana oppineet elämään kuin rotat toisten ihmisten ahneuden raunioilla. Olemme oppineet muovaamaan aseita olemattomasta. Ja tiedämme, miten niitä käytetään. Siinä ovat meidän taistelutaitomme.

Toverit, vuorien kivileijona on alkanut käydä heikommaksi. Linnoitus, johon ei koskaan ole hyökätty, on saartanut itsensä. Meidän on aika tehdä ensimmäinen siirto. Aika korvata konekiväärien meluisat, summittaiset luotisuihkut salamurhaajan luodin jäätävällä tarkkuudella. Valitkaa kohteenne tarkoin.

Sitten kun kivileijonan kiviset luut on haudattu tänne, haavoitettuun, myrkytettyyn maahamme, sitten kun linnoitus, johon ei koskaan ole hyökätty, on luhistunut raunioiksi ja kun pöly raunioiden ympärillä on laskeutunut, kenties sitten lunta sataa jälleen.

Siinä kaikki mitä halusin sanoa. Nyt voitte hajaantua. Painakaa ohjeet mieleenne. Tehkää hyvin, toverit, älkää jättäkö jalanjälkiä. Tapaamisiin, Jumalan siunausta, khuda hazif ja pitäkää ruuti kuivana.

[Vaimenevia askelten ääniä.] 

”Käskynjako” on kirjoitettu eurooppalaisen nykytaidebiennaalin Manifesta 7:n julkaisuun vuonna 2008. Suomennos ilmestyy helmikuun 2011 aikana Pystykorva-sarjan esseekokoelmassa Arundhati Roy: Kuuntelen heinäsirkkoja. Merkintöjä demokratiasta. Suom. Risto Tiittula. Into Kustannus.

Lue myös Maria Haanpään kirjoittama artikkeli Kuuma ja kostea 2010.

–––––––––––––––

Arundhati Roy

on intialainen kirjailija ja aktivisti, joka tunnetaan globalisaation, uusimperialismin ja erityisesti intialaisen Narmada-joen patoamisen vastustamisesta sekä kahnauksistaan Intian hallinnon kanssa kaikista näistä syistä. Roy voitti Booker-palkinnon esikoisromaanistaan Joutavuuksien jumala vuonna 1997.

Arundhati Roy

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu