Kärpäslätkäkansaa

Istuin eräänä lauantaina kolmen kaverini kanssa McDonald’sissa. Kello oli vähän yli kymmenen aamulla. Olimme dokanneet koko yön, ja mäkkäri avasi ovensa suorastaan meitä varten.

Minä ja toinen tyttö katselimme, kun pojat söivät hampurilaisia ja puhuivat huutaen paskantamisesta. Toisella kundeista oli kolme sinistä laastaria sormissa, koska hänen vieressään istuva kaveri oli pari tuntia sitten sanonut: ”Hyppää vaan, mä pidän kiinni!”

Kun pojat alkoivat demonstroida krapulapaskaa pahvimukin ja käden avulla, kurkkasin laukkuuni. Siellä oli valkoinen rypistetty A-nelonen, jossa oli tikkukirjaimilla kirjoitettu murskapalaute kirjoittamastani kolumnista, jota ei onneksi julkaistu. Olin yrittänyt koko viikon kirjoittaa kolumnia, mutta siitä ei tullut mitään.

Huokaisin syvään ja päätin tehdä vieressäni istuvalle kaverille surumielisen paljastuksen: mun elämässä on ratkaisemattomia asioita.

Kaveri vain naurahti. Onneksi joku ehdotti, että kävisimme välillä kotona nukkumassa ja lähtisimme sitten bilettämään Laajasaloon.

”Joo. Se voi tuoda tälle päivälle merkityksen ja päämäärän”, totesin kiitollisuudesta liikuttuneena.

Ratkaisemattomat asiat, jotka estivät minua kirjoittamasta kolumnia, ovat kysymyksiä, kuten ”Tuleeko kukaan mies ikinä rakastamaan minua?” ja ”Tuleeko minusta ikinä mitään?”

Lähdin ratkaisemaan niitä baariin ja seuraavana aamuna istun mäkkärissä vain huomatakseni, että elämässäni on edelleen ratkaisemattomia asioita. Ei, en ole 16-vuotias, vaikka niin voisi luulla.

Katsoin Sub TV:n uutta sarjaa Iholla, jossa 16-vuotias tyttö toteaa: ”Siis kukaan ei ymmärrä, miten sairaan vaikeeta mulle on vaan ottaa se ensimmäinen askel, et mä meen kouluun.”

”Ei ymmärräkään, nyt helvetti laitat sukat jalkaan ja kouluun”, ajattelin.

Sarjan hahmo on aivan oikeassa. Kukaan, joka ei enää ole lukiossa, ei enää jaksa ymmärtää sitä, miten vaikeaa on jaksaa mennä sinne.

Sitä voisi luulla, että ihminen, joka ei ymmärrä toisen hankaluuksia, ei itse ole kokenut vastaavaa. Mutta usein onkin niin, että kokemuksesta on vain liian monta vuotta. Minä en jaksa tuntea sympatiaa 16-vuotiasta kohtaan, koska olen jo 23-vuotias. En jaksa enää edes ymmärtää, mikä minua ahdisti viime viikolla.

Miksi ihminen, joka ei osaa ratkaista elämäänsä, on niin ärsyttävä, että häntä tekee mieli mätkiä kärpäslätkällä? Miksi menestyneet ihmiset eivät ymmärrä saamattomia ihmisiä?

Ei siksi, että he eivät osaisi asettua toisen asemaan, vaan päinvastoin.

He muistavat liiankin elävästi sen ajan, kun he itse olivat vielä tilanteessa, jossa oli vain odotuksia, lupauksia ja yrittämistä mutta ei vielä mitään konkreettista, ja heidän tekee mieli oksentaa se aika itsestään irti, etteivät he vain tipahtaisi siihen uudestaan.

Ruusu Haarla

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu