Kappelin sossujesset

Helsingissä sosiaalityön varoja ohjataan kirkon kukkaroon.

Kampin Hiljaisuuden kappelin avajaisista viime kesäkuussa on kulunut yhdeksän kuukautta. Maaliskuussa Helsingin sosiaalilautakunta päättää Kampin Hiljaisuuden kappelissa tehtävän sosiaalityön kohtalosta.

On hätkähdyttävää, että sosiaaliviraston satsaus juuri Kamppiin ja kappelin toimintaan on lähes yhtä suuri kuin koko muun kaupungin jalkautuvan sosiaalityön osuus. Se tuntuu hurjalta kaupungissa, missä sosiaalityön resurssit ovat jatkuvasti uhattuna.

Onko espoolaisia ohikulkijoita ja turisteja vilisevä Kamppi todella se alue kaupungissa, johon kannattaa satsata näin isosti?

Helsingin kaupunginvaltuusto päätti vuokrata Kampissa sijaitsevan arvokkaan tontin Helsingin seurakuntayhtymälle joulukuussa 2009.

Kaupungin ja seurakunnan rahaliikenne Kampin kappelin osalta on kiehtova keitos. Seurakunta maksaa tontista vuokraa kaupungille 5 610 euroa vuodessa.

Kaupunki tarjoaa kappelin käyttöön neljä sosiaalityöntekijää ja kaksi Palmian kautta vuokrattua vahtimestaria. Hassua on, että kaupunki maksaa myös kappelin käyttökustannuksia 2 040 euroa kuukaudessa. Maksu peritään siitä, että työntekijät käyttävät kappelia työtilanaan.

Toisin sanoen kaupunki maksaa seurakunnalle siitä, että sen työntekijät osaltaan pyörittävät kappelin toimintaa. Vuodessa kokonaiskustannukset ovat sosiaalivirastolle noin 320 000 euroa.

Kappelin neljän työntekijän lisäksi sosiaalivirastolla on kuusi muuta jalkautuvaa sosiaalityöntekijää. Näiden kuuden henkilön osalta kokonaiskustannukset ovat 460 000 euroa vuodessa.

”Hiljaisuuden kappelin sosiaalityö on osa laajempaa jalkautuvan sosiaalityön hanketta”, Kappelin toiminnasta vastaava virkamies, Helsingin kaupungin sosiaalisen ja taloudellisen tuen päällikkö Leila Palviainen kertoo. Idea on mennä sinne, missä ihmiset ovat ja missä tarvitaan välitöntä tukea ja apua.

Kampin alueen sosiaalityöntekijät auttavat keskustassa liikkuvia ihmisiä, loput kuusi kiertävät ympäri kaupunkia ja tarttuvat monenlaisiin ongelmiin, esimerkiksi seurakunnan organisoimassa Myllypuron leipäjonossa.

Onko juuri Kampissa suurin tarve sosiaalityölle? Onko niukkuuden priorisointi kohdillaan?

Leila Palviainen ei lähde spekuloimaan sillä, onko tasapaino keskustan ja muun kaupungin välillä oikeudenmukainen. Kysymykseen siitä, pitäisikö sosiaalityötä kuitenkin viedä enemmän lähiöihin, jossa asukkailla on paljon ongelmia

Palviainen vastaa, että palvelut luovat tarpeita.

”Kaupungissa niitä on pohjattomasti. Mitä enemmän on tarjontaa, sitä enemmän tarpeita syntyy. On syytä kysyä mikä kaikki yhteiskunnalle kuuluu.”

Vapaa-ajattelijat ovat kritisoineet kaupungin ja seurakunnan kytköksiä. Kappelin avajaisissa viime kesäkuussa yhdistys jakoi hanketta kritisoivaa sarjakuvaa.

”Ei se, että rakennetaan kappeli johonkin haittaa ketään”, Vapaa-ajattelijoiden Pertti Jarla sanoo maltillisesti. Ongelma on laajempi.

Vaikka kappeli toimii matalan kynnyksen sosiaalityön tukikohtana, tiettyyn aatteelliseen suuntaan kytkettynä se nostaa kynnystä niille kansalaisille, jotka eivät halua olla tekemisissä kirkon henkiolentojen kanssa, tai nimenomaan evankelisluterilaisen kirkon kanssa.

Päätös tontin luovuttamisesta evankelisluterilaiselle uskontokunnalle tehtiin ilman kilpailutusta. Jos paikalle haluttiin uskonnollinen rakennus, tontin olisi voinut kilpailuttaa myös muilla uskontokunnilla.

”Seurakunnan maksama vuokra on pieni ja tämä maksaa kaupungille jonkin verran. Se vaikuttaa tulojen siirrolta seurakunnalle”, Jarla sanoo.

Vain 60 prosenttia helsinkiläisistä kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kun Helsingin kaupunginvaltuusto keskusteli joulukuussa 2009 tontin vuokraamisesta ja sosiaaliviraston kytkemisestä kappelin toimintaan, muun muassa vihreiden Emma Kari totesi, että ”minä itse koen, että julkisen sektorin ja kaupungin virastojen pitäisi toimia ei-vakaumuksellisissa tiloissa”.

Sosiaalivirastossa Kappelin ja viraston yhteistyö herättää ristiriitaisia tunteita.

”Sosiaalityötä ja kirkkoa ei pidä sotkea keskenään”, eräs virkamies sanoo. Leila Palviainen taas näkee, että hengelliset puitteet eivät haittaa.

”Ketään ei rajata ulkopuolelle”, Palviainen vakuuttaa puhelimessa. ”Se on yksi paikka ihmisten arjessa.”

Oikeus palveluihin nähdään hyvinvointivaltion periaatteiden mukaisesti kansalaisten perusoikeutena. Hyvinvointivaltion sosiaaliseen eetokseen ei sisälly kirkollista armon tai kiitollisuuden käsitettä, vaan se on lakisääteistä ja kaikille tasa-arvoisesti kuuluvaa yhteiskunnan perustoimintaa.

Julkisuudessa on keskusteltu paljon esimerkiksi HOK-Elannon hallintoelimissä istuvien luottamushenkilöiden jääviydestä kun samat henkilöt ovat valtuustossa päättämässä kauppaketjuja koskevasta maankäytöstä.

Kun kappelin ja sosiaaliviraston kytkystä päätettiin Helsingin sosiaalilautakunnassa sosiaalilautakunnan puheenjohtajana toimi Sirkku Ingervo (vihr.). Hän on myös Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston jäsen.

Valtuustossa moni muukin istuu erilaisissa kirkollisissa elimissä samalla kun toimii valtuutettuna, eli kaupungin ja kaupunkilaisten edustajana.

Valtuuston kokouksessa joulukuussa 2009 muun muassa valtuutettu Tarja Kantola (sd.) kannatti lämpimästi kappelihanketta ja sanoi puheenvuorossaan ihan avoimesti, että hän on myös Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston jäsen.

”Tätä asiaa on siellä moneen kertaan käsitelty ja se on myös kirkkovaltuuston esityslistalla”, Kantola ilmoitti.

Ingervo ei näe omaa tai muiden valtuutettujen istumista aidan molemmin puolin ongelmana, mutta ei vastaa suoraan siihen, onko ollut kaupungin ja seurakuntayhtymän diilin suhteen jäävi vai ei. Sen sijaan hän heittää vastapallon: ”En näe mikä uhka siinä kappelissa on. Musta siellä on onnistuttu.”

Ingervon mielestä Hiljaisuuden kappeli on toimiva sosiaalityön paikka ja sosiaaliviraston ja seurakunnan yhteistyö on siksikin luontevaa, että kirkolla on pitkä perinne diakoniatyössä.

Ennen kaikkea hän näkee merkittävän eron siinä, että paikka ei ole hänen mielestään niin uskonnollinen kuin kriitikot väittävät.

”Se on niin avoin kuin voi. Kappeli ei ole kirkko”, Ingervo saivartelee. ”Eri asia olisi, jos sosiaalivirastolla olisi Tuomiokirkossa jotain toimintaa.”

Tässä kohtaa tekisi mieli kysyä, kuinka moni vakaumuksellinen kristitty tulisi hakeneeksi sosiaalityöntekijältä apua, jos työntekijä päivystäisi kirkon sijaan moskeijassa.

Demarien Maija Anttila, sosiaalilautakunnan nykyinen puheenjohtaja, myöntää paikan hengellisen luonteen, vaikka kappelissa ei toimiteta kirkollisia tilaisuuksia.

”Kyllä jonkinlaista hengellisyyttä tavoitellaan. Seurakuntayhtymähän siinä on toisena osapuolena.”

Vaikuttaa siltä, että sosiaalivirasto ja Helsingin päättäjät ovat enemmän tai vähemmän tietoisesti halunneet naittaa sosiaalityön ja hengellisen toiminnan keskenään.

Kaupungin ja seurakuntayhtymän yhteistyölle olisi ollut muitakin vaihtoehtoja. Kaupungilla on jo Kampissa vanhalla linja-autoasemalla toimipiste, johon jalkautuvan sosiaalityön yksikkö olisi myös voitu sijoittaa.

Silloin kaupunki olisi maksanut tiloista vuokraa itselleen eikä seurakunnalle, ilman aatteellista kynnystä.

____________

Hyvä me, sanoo kappelin väki

Marraskuussa 2013 valmistui Helsingin sosiaaliviraston laatima raportti, jossa tutkittiin, kuinka Kampin kappelin sosiaalityö on lähtenyt ensimmäisten viiden kuukauden aikana käyntiin.

Stina Högnabban laatiman Sosiaalityötä Kampin kappelissa -raportin kannessa komeilee sitaatti Walt Disneyltä: ”Kaikista unelmistamme voi tulla totta, jos meillä vain on rohkeutta tavoitella niitä.”

Teksti vilisee liike-elämästä tuttuja termejä, kuten ketterä, brändi ja niin edelleen.

Raportin lähdeaineistona käytetään sosiaalityöntekijöiden kommentteja ja heidän keskusteluja asiakkaiden kanssa. Siis silloin kun keskusteluiden kirjaaminen on katsottu tarpeelliseksi.

Ensimmäisen viiden kuukauden aikana kappelissa kävi yli 200 000 ihmistä. Näistä suurin osa oli uteliaita pällistelijöitä, sosiaalitoimen asiakkaita vain hyvin pieni osa. Sosiaalityöntekijät ovat kirjanneet ylös 326 keskustelua.

Dokumentoiduista kävijöistä alle kolmekymppisiä oli vain 13 prosenttia ja helsinkiläisiä yllättäen vain kaksi kolmasosaa. Nuorten tavoittaminen ei ole aivan onnistunut. Jengit ovat saaneet olla rauhassa.

Hyvänä piirteenä raportista nousee matala kynnys. Sitä kiittelevät sisään tulleet, mutta raportti ei paljasta keille kappelin kynnys on liian korkea, eli esimerkiksi kuinka moni sinne hakeutuneista tunnustaa toista uskontoa tai on uskonnoton.

Kappelin sosiaalityön onnistumista on vaikea päätellä. Jos toimintaa haluttaisiin tutkia tehokkaasti, sitä pitäisi verrata muun jalkautuvan sosiaalityön tuloksiin.

__________

Herran kämmenellä

Seurakunnat ja kirkko hoitavat monia sosiaalityöksi miellettäviä tehtäviä perheneuvonnasta ruoka-apuun. Usein kirkko ja uskonnolliset yhteisöt tulevat hätiin silloin, kun yhteiskunnan rakenteet rapautuvat.

Se on oikein, ja sitä sopii kiitellä. Hyvänä esimerkkinä on 1990-luvun laman aikana annettu kriisiapu ja suomalaiseen katukuvaan pysyvästi jääneet leipäjonot, joita yleensä pyörittävät erilaiset hengelliset yhteisöt seurakunnista Hurstiin.

Hyväntekeväisyys ei silti saisi korvata tai syrjäyttää lakiin kirjattuja, yhteiskunnalle kuuluvia perustehtäviä.
Annan tästä esimerkin.

Vuonna 2008 sosiaalivirastossa laadittiin Leipäjonossa-selvitys, jossa todettiin, että ”Ilmaisen ruoan jakaminen on Helsingissä jo siinä määrin vakiintunutta toimintaa, että toiminta on tullut jäädäkseen. Vaihtoehdoksi jää yhteiskuntapoliittinen pohdiskelu siitä, millä perusteilla ja miten toimintaa voidaan ja tulisi kehittää.”

Selvityksessä pohdittiin lähinnä sitä, miten ruuan jakelulle järjestettäisiin mahdollisimman hyvät puitteet. Leipäjonoissa nähtiin jopa positiivisia piirteitä: ne ovat toimivaa jätehuoltoa.

”Käyttökelpoiset elintarvikkeet päätyvät hyötykäyttöön kaatopaikan sijasta ja toiminta kokonaisuudessaan, jätehuolto mukaan lukien, tukee kestävää kehitystä”, selvityksessä iloitaan.

Sosiaaliasiamies kritisoi selvitystä voimakkain sanankääntein.

”Jo se, että taloudellisesti heikossa asemassa olevien ihmisten hädästä, kaatopaikasta ja toimivasta jätehuollosta puhutaan samassa kappaleessa, on ihmisarvoa loukkaavaa.”

Sosiaaliasiamiehen mukaan sosiaalivirasto ei kyseenalaista jonojen olemassaoloa, vaan lähtee esittämään keinoja siihen, kuinka leipäjonot tulee organisoida ja järjestää.

”Leipäjonot eivät ole ratkaisu siihen, että toimeentulotuen ja ensisijaisten etuuksien taso on liian alhainen”, sosiaaliasiamies näpäyttää.

Ehkä sosiaalityön siirto Kampin kappeliin tuntuu sosiaalipomoista ja poliitikoista pettävän luonnolliselta, kun valtion ja kuntien velvotteita on heitetty kirkon ja muiden järjestöjen niskoille jo kohta 20 vuotta.

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *