Kalifornian karu Laakso

Ursula le Guinin pääteos haastaa science fictionin lajityypin.

Joskus tulevaisuudessa keshin kansa on elänyt kauan sitten Pohjois-Kaliforniassa. Meille he ovat yhtä kaukaisia kuin kadonneen Troijan asukit, tai kenties vielä etäisempiä, sillä heidän kättensä työt on haudattu mahdollisuuksien kukkulan alle. Keshin arkeologiasta uneksivalle Ursula le Guinille kuitenkin ”niin mennyt kuin tulevakin lepäävät hiljaisuuden sylissä, aivan kuin lapset, joiden kasvoja emme näe”. Heidät tavoittaakseen le Guin kuuntelee hiljaisuuden kaikuja, kaukaisen kodin ääniä. Se on hänen uransa tärkein saavutus.

Yhdysvaltalaisen science fiction- ja fantasiakirjailija Ursula le Guinin romaani Always Coming Home on etnografisen tutkielman muotoon puettu romaani, joka esittelee suurten mullistusten jälkeisessä Kaliforniassa elävää keshin kansaa. Keshit asustavat Na-joen laakson yhdeksässä kylässä, kovin pienellä vuorten ympäröimällä alueella. Heidän elämäänsä tarkastellaan runojen, tarinoiden, kaskujen, laulujen ja kansatieteellisten tutkimusten kautta, joita tulevaisuuden arkeologian pioneeri Pandora meille välittää. Näistä sirpaleista välittyy ajaton kuva laaksolaisten elämäntavasta, joka ei kurottaudu kauas vaan keskittyy pohtimaan läheistä:

”Laakson juuret ovat villissä, uneksimisessa, kuolemassa, iäisessä. Siellä kauriin jäljet, kinttupolut ja vankkurien reitit kiemurtelevat asioiden juurella. Ne eivät kulje suoraan. Matka kolmenkymmenen mailin päähän ja takaisin voi viedä eliniän.”

Laakson elämän tuokiokuvien rinnalla lukija saa seurata Kiven Kertomaa -nimisen naisen tarinaa elämästään. Sinshanin kylässä syntynyt Kiven Kertomaa on syntyjään vieras, kahden maailman asukki, jonka isä kuuluu sotaisaan kondorin kansaan. Nuori tyttö pakenee puolinaisuuttaan ja lähtee etsimään itseään isänsä maasta vain löytääkseen Laakson itsestään. Kuten kertomustaan aloittava vanha Kiven Kertomaa meille sanoo: ”Olen tullut sinne minne olin matkalla.”

Yhdessä nämä ainekset luovat fantasian ja science fictionin kiehtovimman ja elävimmän kuvan toisenlaisesta elämänpiiristä.

Kiven Kertoman tarina on kuvaus lähdöstä ja paluusta, mutta kirjan nimi kertoo ennen kaikkea keshin elämäntavasta. Vaikka he saattavat vaeltaa elämässään paljon, vaihtaa asuinpaikkaa, elämäntoveria ja kutsumusta, ovat he alati matkalla kotiin, mikäli pysyvät elämäntapaansa ohjaavan symbolisen järjestyksen piirissä. Laakso ei ole vain maantieteellinen paikka, vaan tapa tulkita ja rakentaa maailmaa heyiya-if-symbolin varassa. Tuo spiraalimainen kuvio muistuttaa etäisesti esimerkiksi taolaisia symboleita, mutta tätä teosta kirjoittaessaan le Guin on jo siirtymässä eteenpäin varhaistuotantonsa selvästä taolaisesta näkökulmasta, joka näkyi esimerkiksi Maameri-sarjan alkuperäisessä trilogiassa (1968–1974) tai teoksessa Pimeyden vasen käsi (1969).

Muutos on näkynyt myöhemmin hyvin selvästi etenkin Maameri-sarjassa, jossa le Guin alkoi muuttaa tarinojensa taustalla olevaa mytologiaa kohti kriittistä näkemystä dualismista kulttuurisena rakennelmana. Näin hän avoimesti haastoi lukijoidensa oletuksen fantasiamaailmasta sisäisesti yhtenäisenä pakopaikkana. Keshin heyiya-if ei kuitenkaan esitä samanlaista yleistä väitettä vaan se on käytännöllinen metafora erilaisilla jaotteluille, joita keshit luovat kulloisiakin tarpeita varten: sisäinen ja ulkoinen, rakennettu ja villi, kehollinen ja henkinen, lähtö ja paluu. Sen olennainen piirre on ”sarana”, kohtaamisen, yhteensulautumisen ja siirtymän alue.

Tämän symbolin ympärille keshit ovat rakentaneet kylänsä ja yhteisöllisen työnjakonsa, mutta myös suhteensa kuolemaan, uniin, iäiseen ja villiin. Kirja ei kuitenkaan esitä heistä romantisoitua ja ongelmatonta kuvaa, eikä heyiya-if ole edes heille itselleen aina kovin selkeä. Pyhyydessään se on kovin maallinen.

Pikemminkin kuvion muodostamat jaottelut ovat toimivia metaforia elämän järjestämiseen. Se korostaa muutosta ja sopeutumista, ei rakentumista vakaan keskuksen ympärille. Kirjan monet kertomukset sijoittuvatkin laaksolaisten historialliseen murrosvaiheeseen ja kuvaavat heidän elämänsä muutosta.

Valtaosa nykyistä science fictionia rakentuu sille oletukselle, että kulttuureilla on luontainen taipumus laajenemiseen, kasvuun ja matkaamiseen. Keshin tarina antaa muistutuksen siitä, että inhimillinen elämä voi rajata itsensä Laakson mittakaavaan tyhjentämättä koskaan maljaansa:

”Niinpä elämälläni ei ole sen jälkeen enää historiaa; olen tuonut Laaksoon ulkopuolelta kaiken minkä kykenin, ja kaiken muistamani olen kirjoittanut. Kaikki muu on eletty ja eletään yhä uudelleen. Olen asustanut tässä paikassa kunnes minusta on tullut Kiven Kertomaa ja miehestäni Kiven Kuulemaa, ja viiriäisestäni on tullut Hohtavainen; ja tässä huoneessa Tammenterho ja Fiivi tekivät minusta kangaspuilla kutovan isoäidin.”

Mitä tekemistä tällä on science fictionin kanssa? Paljonkin, sillä tuomalla teokseen tiettyjä science fictionille ominaisia teemoja Ursula le Guin onnistuu haastamaan taitavasti lukijan oletukset lajityypin luonteesta. Keshistä kertovien tarinoiden lomassa Pandora, tulevaisuuden arkeologi, pohtii tuskissaan omaa rooliaan useissa välihuomautuksissa. Mikä tärkeintä, hän myös puhuttelee lukijaa. Osiossa ”Aika ja Kaupunki” le Guin tuo kirjaan sen selkeimmin science fictionia lähestyvän elementin, korkeateknologisen Mielen kaupungin, jota monet ovat arvostelleet kömpelönä deus ex machinana.

Osiota kuitenkin edeltää Pandoran valitus siitä, että hän ei osaa antaa keshille historiaa, mutta hän voi sentään antaa heille aikaa ja tilaa – maailman, jossa Laakso voisi olla mahdollinen. Tulevaisuuden vision uskottavuus ei ole kiintoisaa vaan suhde, joka muodostuu kirjan ja lukijan välille. Pandoran luoma mahdollisuus aikaan ja tilaan on ennen kaikkea lahja lukijalle, toivo Pandoran lippaan pohjalla:

”Nyt on sinun aikasi. Käytä se hyvin. Mutta hei, missä palaa? Konstaapeli, vaimoni synnyttää takapenkillä! No, eipä lähdetä tuohon peliin. Ei ole kiirettä. Sinulla on aikaa. Pyydän, ota se vastaan. Minä annan sen sinulle, se on sinun.”

Pandoran hahmon avulla le Guin on ujuttanut kirjaan hienovaraisen viestin siitä, että keshin jäljittely olisi vain omien kulttuuristen päähänpinttymiemme jatkoa, ei askel eteenpäin. Kesh voi olla olemassa vain tuhon jälkeisessä Laaksossa. Mutta aivan kuin heyiya-if on keshille luova metafora, on koko teos sitä lukijalle. Kirja rakentaa lukijalle ajattelun mahdollisuuden. Tämä kriittinen suhde romantisointiin korostuu Pandoran ja laaksolaisen arkistonhoitajan keskustelussa:

Arkistonhoitaja: Mutta ei minulla ole vastauksia, eikä tämä ole mikään utopia, isotäti!

Pandora: Ja paskat ei ole.

Arkistonhoitaja: Tämä on vain keski-ikäisen kotiäidin huonoina aikoina uneksima kuvajainen, Haista Itse kaikille niille, jotka ajavat moottorikelkoilla, rakentavat ydinaseita ja johtavat vankileirejä. Se on sivilisaation kritiikkiä, jota vain sivilisoitunut voisi kirjoittaa, kieltäymykseksi tekeytyvää vahvistamista, lasi maitoa happosateen syövyttämään sielun mahahaavaan, pasifistista jeanjacquelaisuutta ja kannibalisoitu villien tanssi kaukaisemman Lännen jumalattomassa puutarhassa.

Pandora: Et sinä voi puhua noin!

Arkistonhoitaja: Niinpä.

Kirjassa kondorin sotilaskultin käsittely on paljon lähempänä science fictionin perinteisempiä muotoja, joissa tuttua tarkastellaan etäännyttämisen keinoin. Suoraan kondorien kulttuuria käsittelevät jaksot ovatkin kirjan heikointa antia, eikä le Guinin niihin kirjaama kritiikki ole kovin oivaltavaa. Kondorilla on kuitenkin tarinassa toinenkin tehtävä: se kuvaa keshiin tekemänsä vaikutuksen kautta sitä, ettei Laakson kulttuurikaan ole eristynyt ja muuttumaton. Kuten Karhumies muistuttaa, on kondorin antama opetus muistettava, jotta se ei toistuisi.

Sen lisäksi, että Always Coming Home haastaa science fictionin perusoletuksia niin sisällöllään kuin kirjallisilla muodoillaan, on se kenties vaikuttavin lukemani romaani. Ursula le Guin on toki muissakin kirjoissaan osoittanut taiteelliset lahjansa, mutta tämän teoksen moninaiset kudelmat ovat vailla vertaa. Se kannattaakin lukea hitaasti ja nautiskellen. Keshin maailmaa annostellaan taitavassa järjestyksessä käyttäen hyväksi tarinankerronnan ja tutkimustekstin vaihtelua sekä ennen kaikkea keshin symboliikkaa.

Näin esimerkiksi puuma, unen symboli, opastaa lukijaa omasta maailmastamme, nurinkurinpäisistä ihmisistä, kertovan tarinan äärelle, tai karhu, kuoleman symboli, kiinnittää huomiota katoavaisuuden kohtaamiseen.

Le Guin on sisällyttänyt kirjaan sanaston, ja viimeiset sata sivua koostuvat selitysosasta, mutta suosittelen silti kirjan lukemista rauhassa alusta loppuun, niin taitavasti tarina aukeaa lukijalle ilman selitystäkin.

Itse asiassa kirjan rakenteelliseen ratkaisuun sisältyy viesti. Selitysosio tai ”Kirjan loppu” on kirjoitettu selittävään ja asiapitoiseen sävyyn, ikään kuin olisimme astuneet etäämmäs Pandoran kokemuksista keshin parissa. Se on toki kiinnostavaa, mutta tietoisesti hengettömämpää. Le Guin onkin sulkenut sen kirjan ytimen ulkopuolelle kauniilla tavalla.

Ensimmäisessä Pandoran itsetutkiskelussa tämä pakenee esineellistävää ja romantisoivaa katsetta kuvitteelliseen arkeologiaan ja löytämänsä ruukun sirpaleen ääreen. Sen kuvio on epätäydellinen – mutta eihän kuvio koskaan ollutkaan täysi, meitä muistutetaan. Sydämen on täydennettävä kuvio ja löydettävä näin Laaksoon.

Löydämme tämän täyden ruukun vasta ennen ”Kirjan loppua”, merkkinä tämän matkan lopusta. Se on piirretty viimeisen runon jälkeen, jossa Laakson kaikki asukkaat puhuttelevat edeltäjiään. He kuvaavat niitä keshin äänten kaikuja, joita olemme kuulleet läpi historian, ja jotka ovat kuviteltujen maiden yksityiskohtia tärkeämpiä.

_______________

Maameren Ursula

Ursula Kroeber le Guin (s. 1929) palasi jo 1960-luvun puolivälissä alkaneen arvostetun scifisarjansa pariin romaanilla The Telling (2000). Kirja sijoittuu löyhään hainilaiseen tarinaperheeseen, johon kuuluu muun muassa vaikuttava teos Pimeyden vasen käsi (1969). BTJ kustannus aloitti käännetyn kaunokirjallisuuden sarjansa julkaisemalla romaanin 15. helmikuuta nimellä Kahdesti haarautuva puu, suomentajana Jyrki Ivonen.

Hainilaisten tarinoiden lisäksi le Guin tunnetaan Suomessa ennen kaikkea Maameri-fantasiasarjastaan. Alkuperäinen trilogia ilmestyi 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, mutta le Guin palasi Maamerelle vielä vuonna 2001 eräissä novelleissa sekä teoksessa The Other Wind (2001, Toinen tuuli, WSOY, 2003).

Etenkin scifikirjoissaan le Guin on aina käsitellyt yhteiskunnallisia ja poliittisia teemoja kuten sukupuolijärjestelmien valtaa, kulttuurista alistamista, anarkismia ja ympäristökysymyksiä. Löyhästi taolaiset teemat ovat myös läsnä etenkin hänen varhaistuotannossaan. The Telling on le Guinin mukaan kirjallinen muistopuhe kiinalaisen taolaisuuden tuhoamiselle.

_______________

”Teidän ajallanne, kun kaikki sanat kirjoitettiin,

teidän ajallanne, kun kaikki oli polttoainetta,

teidän ajallanne, kun talot kätkivät maan,

olimme joukossanne.

Hiljaisina, kuin kuiskattu sana,

himmeinä kuin kekäle tuhkan alla,

aineettomina kuin talon ajatus

olimme joukossanne:

nälkäiset

voimattomat

teidän maailmassanne, matkalla lähemmäs,

matkalla lähemmäs meidän maatamme.”

– Laakson Maan Huoneiden kansoilta niille kansoille, jotka asuivat Maassa ennen heitä, 2. säkeistö

_______________

Ursula le Guin, Always Coming Home, University of California Press, Berkeley, Los Angeles, California Paperback, 2001

Ville Lähde

Kommentoi Facebookissa
Provinssirock 2018
Route Couture