Juna Kemijärveltä saapuu raiteelle yksi

Sananavalta: Allu ja Repe Pahalaisen tarina Kemijärvellä vuonna 2007.

Ne ampuivat keskitettyä tulta Esson kulmille, sinne etelärannalle päin. Kraaterit kuin spitaali Kemijärven uumalla. Uimarannat tallautuivat kyntöpelloiksi. Sinne vaan. Järeät aseet laulavat Kemijärvellä herran vuonna 2007.

Vanha pikajuna älähtää laituriin. Ihmiset tulevat ulos tupakalle. Koljo sisko, Rovaniemi katsoo kauhuissaan. Rovaniemi, sinä tuhkasta noussut, tiedät kyllä mitä ne puhuvat. Rovaniemi, jokien nuolema korsto, liian pienissä pukeissa. Sinä kyllä ymmärrät, mitä se on. Kerran ne sinunkin, pohjolan korean immen, korvaan kuiskuttivat, kunnes jättivät. Jäi häpeä ja jokunen satiainen. Huuhentaalit korjasivat jäljet, mutta sinä olit silloin jo vanha lotko.

Ihmiset röökaavat hitaasti, vaikka on kiire. Junakin hengähtää raukean syvään, se odottaa kyllä. Ne lähtivät, jotka pystyivät. Muiden perään ei kehdata enää kysellä. Ilta on kirpeä, ja sysipimeä ilman lunta. Hölmöt, eivät jääneet poltettaviksi, ja nyt niitä vainoaa säkkipimeä yö.

Saara Laurila tekee kolmivuotiskakkua Jesperille. Valuu hikeä marenkien ja kermavaahtopursottimien keskellä. Kädet tärisevät ja kuviot menevät miten sattuu. Jesperi haluaa nuolla vatkaimen, pikkunaama on kermavaahdossa, kun se juoksee katsomaan aamun prätkähiiriä. Jesper täyttää kolme ja on toivonut lahjaksi työkalupakkia, samanlaista kuin isällä. Saara Laurila asettelee amerikanpastilleja koristeeksi ja ajattelee kuolemaa. Eilen kaartelivat tiedustelukoneet, ja lentolehtiset leijailivat kuin ensilumi heidänkin pihalleen. Viimeinen varoitus, olisi aika lähteä.

Jokainen, joka tavataan Kemijärven raitilla 2.marraskuuta jälkeen, tullaan käsittelemään laillista valtiojärjestystä vastaan taistelevana terroristina. Evakuoimisjunat tulevat kulkemaan entisillä aikatauluilla aina 1. 11 asti. Lähteviä kansalaisia tullaan käsittelemään oikeudenmukaisesti, ja jokainen tullaan uudelleen sijoittamaan ystävällismieliselle alueelle.

Saaraa heikottaa. Hän haluaisi jo lähteä. Marsipaaniruusut läsähtävät kasaan ja Saara itkee. Oli Markuksen idea jäädä vielä Jesperin syntymäpäiväksi. Juhlisivat nyt kerran. Joisivat kahvit niistä kultareunaisista kupeista ja mummot tulisivat lahjoineen. Markus laatoittaa vielä takkahuonetta. Saara huutaa häntä hulluksi. Nätisti ja kärsivällisin liikkein Markus asettelee laattoja. Hienoa, tummaa kivilaattaa, erikseen Oulusta tilattua. Saara vain mesuaa. Markus on kolmenkymmenenneljän, ja on aina halunnut oman talon. Niin kun taivas jo räiskyy, sellunkeittäjä Laurila käyttää vielä viimeisetkin laatat, ei raaski turhaan sänkätä.

Pahalaisen Allu on päättänyt jäädä. Hän on jo kerran lähtenyt. Vuonna 72, lähti Göteborgiin, eleleskeli siellä yhden vuosikymmenen ja palasi. Toista kertaa ei enää. Lentolehtiset tulevat ja Allu tietää, ettei aikaa ole paljoakaan. Hän hakee Repen narunsa päästä, ja yhdessä he tepastelevat perjantaisella pihamaalla. Allu päästää Repen irti, jotta sekin saisi vielä katsella mitä ikinä haluaakaan. Repe haistelee jättimännyn juurta, naapurin kollikissan merkeille tuhahtelee.

Siinä se Allun kotopiha. Liiterin reunalla viinimarjapensaat ja villivadelmat. Perunamaan vieressä, joskus muinoin äitin ryynimaa. Tallattu, sammaleinen nurmikko. Alkutalven marras painanut kohmeista maata. Repe heiluttaa häntää. Komia on piha, Repe. Allu viittaa kädellään sisälle päin. Mentiin. Ulkona tunturit ja kipeä taivas.

Allu on jo aikaisemmin naulannut umpeen kaikki ikkunat, vielä on jäljellä oven naulaus. Repe on kummissaan. Sen kynnet raapivat lakattua lautalattiaa, kun se juoksee huoneesta toiseen. Repe katsoo ähisevää Allua ihmeissään. Naulattuaan oven, Allu Pahalainen istuu jalat levällään eteisessä. Repe haukahtaa. Kunniakas piski, ugrilaisenheimon ikiaikainen ystävä. Hitonmoinen räksyttäjä, mollottaa Allua. Sen karva on ruosteenpunaista.

Sykkkyräinen häntä kiepsahtaa Allun kainaloon. Ystävät toisiaan silittävät. Vanha poika, nii-iin. Hyä mettämies olet. Hyä poika son Repe niin. Ja Repe vastaa reippaalla haukulla kun kuulee metsästä puhuttavan. Mutta kyllä sekin tietää. Ei Allu Pahalainen ole menossa metsälle. Repe kiertää taas kaikki huoneet, olohuoneesta, keittiön kautta takaisin eteiseen. Asetu. Komentaa Allu. Repe on sijoillaan. Allu istuu hiljaa ja nieleskelee. Repe itkee.

Allu Pahalainen ei lähde kotoaan. Eteisen se valelee bensalla, raapaisee tikun perään. Repe pyörii ympyrää. Allu ei kehtaa sitä katsoa. Ei auta tuhatvuotinen haukku, nopeasti nielaisee tuli Allu ja Repe Pahalaisen Kemijärvellä vuonna 2007.

Uni ojuva

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu