Julmuuden teatteri

Markiisi de Sadelle tuottavuuden loppu on kuolema.

Markiisi de Sade ja uusliberalismin henki

Markiisi de Sade (1740–1814) ennakoi rikinhajuisissa teksteissään nykyaikaisen tuotantoyhteiskunnan syntyä. Hänen teoksensa kuvaavat, miten tuotannollinen koneisto on järjestetty, mitkä ovat sen symboleita, sekä tapoja, joilla koneistoa on rationalisoitu ja jotka johtavat yksilöllisen vapauden rajoittamiseen. De Sade rakensi eräänlaisen ruumiillisen tuotannon talouspolitiikan, joka tuo mieleen nykyisen talousjärjestelmän.

Donatien Alphonse François de Saden kuuluisin teos Sodoman 120 päivääSalò (1976) siihen kaaokseen, joka vallitsi vuoden 1944 fasistisessa Italiassa.

Markiisi de Sade kuvaa, kuinka irstailevat nautiskelijat kaappaavat ihmisiä suljettuun linnaan, ja hän rakentaa kirjassaan seksuaalisen tuotannon “täydellisen maailman”, jonka tavoitteena on (elostelijoiden) “absoluuttinen nautinto”. Tämä nautinto on viime kädessä vain fantasia ja kuvaus siitä, mitä on ennätyksellinen tuottavuus.

Teollistumisen ajan alkupuolella eläneen de Saden visio on paljon radikaalimpi kuin hänen aikalaistensa fysiokraattisten ekonomistien.1

Heille maatalouden rationalisointi oli ainoa mahdollinen tulevaisuus. De Sadelle yhteys ruumiiseen oli taylorilaisuutta jo ennen Tayloria.2 Maksimaalinen tuottavuus on hänelle maksimaalista seksuaalista ja ruumiillista tuotantoa samoin kuin kapitalismissa pyritään neuroottisesti tuotantoon, sen jäljentämiseen ja kehitykseen.

Sodoman 120 päivää esittelee kolme rationalisoinnin periaatetta: ajan rationalisointi, tilan rationalisointi ja ruumiin rationalisointi, jotka näyttäytyvät tuotannonvälineinä. Nämä kolme rationalisoinnin periaatetta löytyvät myös kapitalistisen yhteiskunnan talouspolitiikan perustasta. Sodoman linna symboloi tilaa, jossa tuotetaan: se on halujen, nautintojen, tyydytysten, pelkojen, tukahdutettujen tunteiden ja kärsimysten näyttämö. Se on jaettu pienempiin tiloihin, jotka ovat kukin enemmän tai vähemmän pyhiä.

Tuotannon itseoikeutettuna keskuksena toimii suuri kabinetti. Se on kerronnan keskus, jossa lietsotaan irstailevia seremoniamestareita kiihottavia tilanteita. Muut Sodoman näyttämön tilat täydentävät koneistoa. Ne lisäävät sadelaista tuottavuutta ja “parantavat” yksilöiden ja heille määrättyjen tehtävien välistä suhdetta. Kabinetti on keskus, jossa nivoutuvat yhteen tuotanto ja sosiaaliset rakenteet. Siellä todelliset arvoasetelmat muotoutuvat ja jokainen yksilö muuttuu merkitykselliseksi elementiksi seksuaalisen tuotannon koneistossa, jossa vuoroin alistutaan ja alistetaan.

_______________

Seksuaalisen nautinnon teollinen tuotanto

De Saden rationaalinen tilan jäsentäminen nojaa sisällyttämisen ja poissulkemisen dialektiikkaan. Buduaari ja linna ovat sisällyttämisen tiloja, kuten myöhemmin kaivokset, tehtaat tai liikekeskukset. Linnan ulkopuoliset alueet ovat lukijalle neutraaleja. Niissä on kätkettynä kaikki muu, mikä ei kuulu sadelaiseen tuotannon logiikkaan. Tämän spatiaalisen rakenteen avulla de Sade luo maailman, jossa yksilön ainoa olemassaolon tavoite on tuottavuuden maksimointi, eli absoluuttisen orgasmin etsiminen.

Näin markiisi kuvailee yksinkertaista tyrmää:

“Holvikäytävässä kuvaamamme pienen kristillisen temppelin alttarin portaitten alta nousi kätevästi kivi; sen alta löytyivät hyvin kapeat ja jyrkät kierreportaat, joissa oli kolme sataa askelmaa ja jotka johtivat maan uumeniin eräänlaiseen holvattuun selliin; sen sulki kolme rautaporttia ja siellä oli kaikkea mitä julmin taito ja hienostunein barbaria saattaa keksiä kammottamaan sekä pelottamaan aisteja että tuottamaan kauhua. Ja mikä rauha siellä vallitsikaan! … Mikä epäonni, satakertainen epäonni sille onnettomalle, joka sellaisessa autiudessa joutui lakia ja uskontoa kunnioittamattoman roiston käsiin, jota rikos huvittaa ja jota ei kiinnosta enää muu kuin omat intohimonsa ja joka ei tottele muuta kuin omien kavalien nautintojensa vaativia lakeja.”3

Sadelaisten sankareiden elinympäristö on rakennettu niin, että kaikki muut paitsi irstailijoiden määrittelemät mielenkiinnon kohteet katoavat. Se on siis tehty tuottamaan “teollisesti” seksuaalista mielihyvää samalla tavalla kuin teollisuus käyttää tilaa tuottaakseen kulutushyödykkeitä.

De Sade ymmärsi, että työn lohkominen osiin tuottaa kasvua, mikä taas mahdollistaa “työn tieteellisen organisoinnin”. Rationaalisesti järjestetyt tilat ja organisoitu massatuotanto saavat aikaan sen, että työntekijän vapaus ja autonomia katoavat.

Tuotannon tilojen järkeistämistäkin tyypillisempää kapitalismille on ajan rationalisointi. Elämä de Saden kuvaamassa linnassa perustuu loputtomalle uudelleen aloittamiselle. Aika on jaksoittaista, rakenteeltaan syklistä ja se palaa aina lähtöpisteeseensä. Jokainen päivä järjestetään rationaalisesti ja pakkomielteisesti lähes täysin samanlaiseksi kuin edellinen päivä.

Tällä tavoin mitään ei menetetä seksuaalisesta “mielihyvästä”, joka pohjautuu hellyyteen, väkivaltaan, inhoon, haluun, tuskaan, hajuun, paljasteluun ja katseluun. Mitään ei jätetä sattuman varaan tässä tuotantokoneistossa. Sodomassa ärsytetään aistillista hekumaa kasvattamalla mielihyvän tunnetta, joka ei kuitenkaan tule koskaan tyydytetyksi:

“He toimivat ystävien tahdon ja halujen mukaan, mutta alussa heidän tuomansa pojat olivat vain silmän iloa, sillä oli päätetty ja sovittu, että tyttöjen häpyjen neitsyys riistetään vasta joulukuussa ja heidän takapuoltensa samoin kuin poikien takamusten neitsyys vasta tammikuun kuluessa.”

Sodoman 120 päivää on iso harppaus rationalisoidulla aikakaudella kohti äärimmäistä tuottavuutta, joka paljastuu kuolemanrakkaudeksi: vain kuusitoista neljästäkymmenestäkuudesta selviää hengissä tässä väkivallalla mässäilyssä.

Kapitalistinen tuotanto nojaa yhtä lailla työajan rationalisointiin. On tuotettava aina vain enemmän annetussa ajassa. Kyseessä on ajatusmalli siitä, että määrä korvaa laadun.

Kulttuuri- ja kulutustuotteiden tuotantonopeuden lisääminen perustuu laadun heikkenemiseen, tuotteiden yksinkertaistumiseen ja viime kädessä ihmisten alistamiseen. Eikö informaatiotulvalle ole ominaista samanlainen ajatusrakennelma? Eikö meidänkin spektaakkeliyhteiskuntamme toimi samalla tavoin?

Tayloristisen tuotantomallin takaa löytyvät samat ajatukset. Samojen liikkeiden jatkuva toisto – samat valmistusprosessit riitteineen, taukoineen ja työvoiman uudelleen koulutuksineen – vastaa de Saden kehittelemää tuotantofilosofiaa.

Kapitalistisessa tuotannossa eläkkeelle siirtymistä ei ymmärretä ansaittuna lepona, vaan hetkenä, jolloin on aika hylätä loppuun käytetyt ja uupuneet ihmiset. De Sadelle tuottavuuden loppu on kuolema.

Myös ihmiskeho rationalisoidaan, esineellistetään ja tuotteistetaan. Keho alistetaan nautiskelijoiden määräämille muutoksille. Näin kehosta tehdään tuotantoväline, ja se alistetaan totalitaarisia päämääriä varten.

Jokainen aukko tai pyöreä muoto voi olla seksuaalisen mielenkiinnon kohde, kunhan se vain osaltaan tehostaa tuottavuutta. De Saden tarinoissa esiintyy aina fyysisesti epänormaaleja henkilöitä, olivat he sitten kauniita tai rumia, kookkaita tai epämuodostuneita.

Nautinnon hillitön enemmän mekaaninen kuin aistillinen etsiminen asettaa kyseenalaiseksi inhimillisyyden tässä rationalisointiprosessissa, joka tähtää vain tuottavuuden jatkuvaan kasvattamiseen. Sadelaisissa tuotannon riiteissä kehosta tehdään suunnattoman nautinnon instrumentti, joka on samalla kauppatavaraa.

Kehojen risteyttämiselle tai elämän kaupallistamiselle – molemmat mitä tyypillisimpiä sadelaisia käsitteitä – on löydettävissä vastineita nykyaikaisessa elävän teollistamisessa. Esimerkeiksi sopivat pakastettu sperma, solupankit ja elinkauppa.

Tuotanto de Saden tyyliin on kuitenkin epätäydellistä ja turhauttavaa. Aivan kuten nykyäänkin talouselämässä taylorismin mukainen seksuaalisten leikkien ja aggressioiden toistaminen ovat merkkejä epäonnistumisesta: absoluuttisen tavoittelu ei onnistu.

Tietoisuus siitä, että omistaa enemmän tai että suoriutuu tehtävästään paremmin, ei vaimenna tätä halua. Se pysyy määritelmällisesti tyydyttämättömänä, kuten huomasivat jo Freud ja Lacan.

Samalla tavoin de Saden Justine-teoksen sankaritar huomaa kyllä toisten nautinnon, joiden kohde hän on, mutta nautinto jää hänelle itselleen etäiseksi.

Sodoman 120 päivää -kirjan sankarit harrastavat muun muassa ulostamista, anaaliyhdyntää ja ruoskimista, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin toistamisen ja kertaamisen taide.

_______________

Orgasmista totalitarismiin

Mahdollisimman suuren tuottavuuden tavoittelu johtaa väistämättä ihmisen ja ihmisyyden unohtumiseen. Nagisa Oshiman elokuva Aistien valtakunta (1976) symboloi tätä absoluuttisen hulluuden ja kuoleman etsintää. Viimeinen ja upein orgasmi saavutetaan vasta, kun sankari kuristetaan. Hän säilyttää näin erektionsa siemensyöksyn jälkeenkin ja saa lopulta aikaan partnerilleen hänen kaipaamansa orgasmin.

De Sade heittää ilmaan kysymyksen siitä, ennakoiko tällainen työn organisointi totalitarismia. On hyvä pitää mielessä, mitä Hannah Ardent kirjoitti:

“Totalitarismi ei pyri hallitsemaan ihmisiä despoottisesti, vaan se pyrkii järjestelmään, jossa ihmiset ovat tarpeettomia. Totaalinen valta ei voi olla täydellinen ja säilyvä kuin ehdollisten refleksien maailmassa, marionetit eivät osoita vähäisintäkään spontaaniutta.”4

Eivätkö nämä “tarpeettomat ihmiset” ole tämän päivän rappiolle joutuneita ekonomisteja, poliitikkoja ja kulttuuri-ihmisiä samaan tapaan kuin ne, jotka joutuivat vangiksi kirjassa Sodoman 120 päivää?

Heidän subjektiivisuutensa kielletään taloudellisen ja sosiaalisen “realismin” nimissä, mikä tarkoittaa joustoa, epävarmuutta, teknologisia keksintöjä, budjettiraameja, kansainvälistä kilpailukykyä ja työn kansainvälistä uudelleenjakoa. Heiltä otetaan pois heidän persoonallisuutensa, ja heidät alennetaan automaateiksi.

Toisaalta tässä uudessa yhteiskunnassa tämän tukahduttamisen takana ovat muutkin kuin viranomaiset, ja itse asiassa voidaan puhua itsetukahduttamisesta. Tämä pätee sadelaisiin sankareihin, jotka eivät koskaan yritä paeta ja jotka hyväksyvät lopulta luvassa olevat kärsimykset. Hannah Arendt kirjoitti teoksessaan Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot seuraavasti:

“Työyhteiskunnan viimeinen vaihe, virkamiesten yhteiskunta, vaatii jäseniltään täysin automaattista toimintaa, kuin yksilöiden elämä olisi todellakin elämänlaadun globaaliuden prosessin alleen peittämä.”

Arendt huomauttaa, että kaikkialla missä totalitarismi “on noussut valtaan, se on siittänyt täysin uusia poliittisia instituutioita ja tuhonnut kaikki aiemmat sosiaaliset, oikeudelliset ja poliittiset traditiot”.5

Eikö tämä olekin de Saden irstailijoiden keskeisin tavoite: hävittää olemassa olevat instituutiot, jotta ne voitaisiin korvata ja istuttaa tilalle totaalinen valta? Jotkut näkevät jopa yhteyden rakenteilla olevaan kapitalistiseen yhteiskuntaan.

_______________

Viitteet

1. Fysiokraatit olivat Ranskassa 1768 syntynyt taloustieteellinen koulukunta, joka lähti näkemyksestä, että aine muodostaa vaurauden perustan ja mittasi hyödyn ja työn arvoa siihen käytetyn aineen määrällä.

2. Frederick Winslow Taylor (1856–1915) oli amerikkalainen insinööri, joka kehitti työn organisoinnin tieteellisen menetelmän. Sitä noudatti ensimmäisenä autoteollisuudessa Charles Ford (1863-1947), ja menetelmästä muodostui 1900-luvun teollisen rakennemuutoksen perusta.

3. Markiisi de Sade: Sodoman 120 päivää. Like 2004. 77 s.

4. Hannah Arendt: Les Origines du totalitarisme. Eichmann à Jérusalem. Gallimard, Paris, 2002.

5. Hannah Arendt: Condition de l’homme moderne. Pocket, Paris, 1994. Suomennettu Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot. Vastapaino 2002. 333 s.

Ranskan kielestä suomentaneet Taneli Nordberg ja Alexius Manfelt. Artikkelin kirjoittaja toimii Caenin yliopiston lehtorina. Hän on kirjoittanut Nicolas Oblinin kanssa Ranskan yliopistojen kriisiä käsittelevän teoksen La Crise de l’Université française, L’Harmattan, Paris, 2005.

Patrick Vassort

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu