splash_image.jpg

Joiku, jazz ja historia

Mari Boinen musiikissa soi saamelainen ylpeys.

Norjansaamelainen laulaja Mari Boine, 54, kasvoi lestadiolaisessa ympäristössä, jossa monet saamelaisuuden elementit oli kielletty. Tänä päivänä hän voi kuulla lastenlapsensa puhuvan saamea ja nähdä heidän kasvavan saamelaisuuden tunnustavassa maailmassa.

Mari Boinen kotona ja kotikylässä, Karigasniemen seutuvilla Norjan Finnmarkenissa, puhuttiin pohjoissaamea, mutta kirjoittamaan äidinkielellään hän oppi vasta teini-iässä. Norjan koululaitoksessa saamen opetus oli kielletty vuoteen 1970. Kun Mari oli yhdeksännellä luokalla, tuli voimaan uusi laki, joka tunnusti saamen kieleksi kielten joukossa.

”Muistan vieläkin, kun saamen opettaja astui luokkaan ja kirjoitti jotakin saameksi taululle. Oli kuin satoja lintuja olisi lennähtänyt ulos rinnastani! Se tunne, wow! En edes ollut tiennyt kaipaavani oman kieleni sanoja!”

Sittemmin Mari Boinesta kehittyi ehkä maailman tunnetuin saamelaisartisti, joka on säveltänyt, sanoittanut ja laulanut saameksi jo kaksikymmentäviisi vuotta.

Nuorena aikuisena Boine opiskeli opettajaksi. Tuona aikana hän oppi lisää kansansa historiasta: miten hänen kulttuuriaan oli vuosisatojen ajan kohdeltu vähempiarvoisena ja saamelaisia vääräuskoisena, lähes rikollisena kansana. Länsimaalainen sivilisaatio, kolonialismi, kristinusko kirkkoinsituutioneen on tehnyt mittaamatonta tuhoa saamelaisuudelle.

”Tunsin vihaa ja surua”, hän selittää.

Sen sijaan, että olisi omistautunut opettamiselle, hän alkoikin tehdä musiikkia, koska halusi kertoa saamelaisille heidän oikeuksistaan.

”Olen aina rakastanut laulamista. Olin laulava lapsi, ja vanhempani lauloivat joka päivä kristittyjen virsiä. Minulla oli hyvin luonnollinen suhtautuminen laulamiseen, mutta olin ujo. Minulla oli kyllä unelmia tulla laulajaksi, mutta en tosissani ajatellut niin käyvän.”

Lauluja alkoi kuitenkin syntyä ja vips, Mari Boine oli jo otsikoissa.

Mari Boine tunnetaan etenkin perinteisen saamelaisen musiikin, joikujen, yhdistämisestä jazziin, bluesiin, rokkiin ja moniin muihin musiikkityyleihin. Hän on tehnyt musiikkia afrikkalaisten ja latinalaisamerikkalaisten muusikoiden kanssa. Ihan kenen kanssa tahansa musiikillista yhteistyötä ei kuitenkaan synny.

”Heidän täytyy olla avoimia länsimaiselle musiikille, mutta myös musiikille, joka on erilaista. Heillä täytyy olla halu sekoittaa eri musiikinlajeja keskenään kunnioittavalla tavalla.”

Laulajista Boine poimii yhteistyökumppaneikseen ne, joiden äänistä hän liikuttuu.

Joikaaminen ei saamelaisuudesta huolimatta tullut kodin perintönä. Lestadiolaisessa ympäristössä sallittiin kyllä saamen puhuminen, mutta joikaamista ja vanhaa saamelaista, suullista perimätietoa ja tarinoita ei hyväksytty. Raamattu kiilsi kirjahyllyssä ylimmäisenä.

Edesmennyt suomensaamelainen joikaaja ja kirjailija, Nils Aslak Valkepää, kuvasi joiun ympyräksi, joka kiertää ilmassa, ilman alkua tai loppua, ja jonka magia lähtee sen jatkuvuudesta.

”Minulle joiku on henkevyyttä ja transsia. Se on hyvin voimakasta. Se ei ole pinnalla vaan syvällä tunteiden ytimessä. Se on tapa johdattaa toiseen tietoisuuteen”, Boine pohtii ajatuspaussin jälkeen.

Joikaaminen on enemmän kuin pelkkää musiikkia tai tarinankerrontaa.

”Se on hyvin, hyvin tärkeä osa musiikkiani. Olen niin onnellinen, että minulla on se. Kun avaan suuni, se on siellä. Minun ei tarvitse yrittää tai taistella löytääkseni se. Se on siellä.”

Kun Mari Boine alkoi joikata, hän huomasi surukseen, etteivät hänen vanhempansa pitäneet siitä. Tyttären touhulle ei ymmärrystä löytynyt. Se oli ristiriitaista.

”He olivat tavallaan aikansa lapsia. Sehän on vain normaalia.”

Vanhemmat eivät enää ole tässä ajassa, mutta ehtivät nähdä alkuosan Marin noususta kuuluisuuteen. Mari uskoo, että kuolema pelastaa. Se vapauttaa ihmisen maanpäällisestä painolastista: säännöistä ja rajoituksista.

”Heidän kuolemansa jälkeen tuntuu siltä, että välillämme on nyt eräänlainen rauha”, Mari juttelee, aivan kuin hänen vanhempansa olisivat läsnä tässä ja nyt.

Boine kasvoi käsityksessä, että ihminen on riippuvainen luonnosta. Hän huomauttaa, että ennen vanhaan, kun karhu oli kaadettu ja syöty, sen luut annettiin takaisin luontoäidin syliin.

”Minusta se on hyvin kaunis ele, jolla osoitamme kunnioittavamme luontoa.”

Monet saamelaisen kulttuurin elementit ovat kadonneet, esimerkiksi esikristillinen samaaniuskonto. Tai ehkä ei sittenkään?

”Tunnen, että minun ja muiden saamelaisten artistien musiikissa on iso osa samanismia. Jotkut saamelaiset pelkäävät sitä, toiset taas tuntevat vetoa siihen.”

”Jollakin kätketyllä tavalla se on vielä olemassa. Ei niin kuin ennen, mutta kuten kaikkialla, asiat muuttuvat. Se on aaltoliikettä, jotkut asiat katoavat ja uusia syntyy tilalle.”

Tänä päivänä saamelaista kulttuuria ja kieltä elvytetään. On toivoa. Kaikkea ei ole menetetty. Kieli elää, lapsenlapset oppivat saamea.

”Nyt asiat ovat paljon paremmin kuin seitsemänkymmentäluvulla. Pääasia mielestäni on se, että saamelaiset ovat tänään ylpeitä. He ovat päässeet irti häpeästä.”

Mari Boine 24.3. kello 20 Helsingin Savoy-teatterissa.

Maria-Kaisa Jurva

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu