splash_image.jpg

Joensuu 1994 ei ole Paratiisi

Teatteriryhmä tutkii rasismia lottovoittajien maassa.

”Tämän päivän maahanmuuttokeskustelu on herättänyt raivoa ja häpeää, ja olen varmaankin pyrkinyt käsittelemään sitä tän tekstin työstämisen kautta”, näytelmäkirjailija Jussi Moila pohtii.

Moila puhuu Teatteri Takomon kevätkauden avaavasta Paratiisista. Se on teatteri Nirvanan ennennäkemätön näytelmä lottovoittajien maahan päätyneestä pojasta, joka Michael Jacksonin säestämänä elää menneisyytensä ja kohtaa tulevaisuutensa.

Paratiisi on paitsi kunnianhimoinen teatteriproduktio myös osanotto nyt vellovaan keskusteluun rasismista, köyhyydestä ja vieraudesta.

Kirjoittaessaan tekstiä Moila työskenteli vuoden Helsingin vastaanottokeskuksessa ja tapasi ihmisiä, joista moni olisi voinut olla teoksen päähenkilö.

Paratiisi ei suoraan ole kenenkään elämänkerta – kaikki vastaanottokeskuksen tarinat ovat vaitiolovelvollisuuden alaisia – mutta Moila kertoo, että hänelle ne edustavat näytelmän maailmaa henkilökohtaisesti.

”Siellä kuullut tarinat antoivat kasvot näille henkilöille ihan eri tavalla, ne ei ole vain kuvitteellisia ja fantasiaa.”

Näytelmän päähenkilön tausta on konfliktin repimässä Kianjissa. Hän kasvaa sodan jaloissa ja päätyy Punaisen Ristin huomaan. Kianji on kuvitteellinen maa, jossa puhutaan esperanton kaltaista kieltä.

Sotaa kokematon Teatteri Nirvanan työryhmä ei halua sijoittaa näytelmäänsä minkään nimetyn ja tunnetun konfliktin jalkoihin. On katsojan vastuulla sijoittaa kuva vapaustaistelusta Aasian, Afrikan tai Etelä-Amerikan maanosiin, tai paljon lähemmäs Venäjän federaatioon.

Kianjista on vain muutaman tuhannen kilometrin matka Suomeen ja vuoden 1994 Joensuuhun, välilasku Heathrown lentokentällä. Luvassa ei kuitenkaan ole turruttavaa sodankuvaa: ”Traagisuuden vastapainona on ryhmä ja – kai – toiveikas loppu.”

Paratiisin ensi-iltaa ei ole tarkoituksella suunniteltu vaalien alle. Säveltäjä ja äänisuunnittelija Pauli Riikonen korostaa, ettei mitään osoittelevaa politikointia ole tarkoitus tehdä.

Paratiisin taustalla on ennemminkin Moilan kokemus siitä, millaista oli olla nuori Joensuussa 1990-luvulla, kun kaupungissa vallitsi yhteisöllinen rasismi ja nuoriso ylpeili tunteensa palolla.

Skinhead-alakulttuuri kukoisti kaupungin nuorisotiloissa, ja rotuoppi muodosti nuorten ideologian rungon.

Sensaatiojulkisuus ruokki Joensuun pikkuskinien itsetuntoa, ja tiedotusvälineet myötäilivät ymmärtäväisesti heidän ”isänmaallisuuttaan”, kunnes pahoinpitely ja uhkailu ylsi maahanmuuttajista Antifa-aktivisteihin.

Kaksikymmentä vuotta sitten paikallistasolla esiintyneet puheenvuorot ovat nyt 2000-luvulla tulleet valtakunnalliseen keskusteluun. Moila arvelee, että juuri tämä kehitys toi Paratiisin ajankohtaiseksi ja Takomon ohjelmistoon.

Paratiisin työryhmä on tietoisesti halunnut vastustaa teatterimaailman hierarkkisuutta. Työyhteisö on avoin, ja siinä on tilaa sukulaisille ja ystäville.

”Ihmiset on saattaneet soittaa, että onko sulla töitä. Mukaan on otettu ne, jotka ovat halunneet tulla. Paratiisissa on yritetty välttää ulossulkemista ja starakulttuuria”, ohjaaja Sini Pesonen kertoo.

”Vaikka ihan kaikki ei ole ammattinäyttelijöitä, tämä ei ole sosiaaliprojekti. Tavoite on tehdä kunnianhimoista taidetta, se kannattaa ehkä sanoa.”

Paratiisi. Ensi-ilta 18.2. teatteri Takomossa Helsingissä.

Lue myös katsaus poliittisen teatterin tarjontaan keväällä 2011 artikkelista Poliittista teatteria munasillaan.

Sanna Uuttu

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu