Isoäidin kanoja ja kukkoja

Ihminen on heitetty maailmojen väliin.

EI VARMAANKAAN OLE SATTUMAA, että karnevaali- ja naamiaisperinne elää vahvana pienessä Trinidad ja Tobagon saarivaltiossa. Monet trinit elävät siirtolaisina, vapaaehtoisina maanpakolaisina, jatkuvassa liikkeessä, kahden rodun tai useammankin kohtauspaikassa. Itsessään. Yhteiskuntatieteilijät tai antropologit tuskin ovat tavoittaneet, kenties onneksi, sitä kokemusmaailmaa, jota esimerkiksi Karibian alueen kansalliskirjailijaksi mainittu Derek Walcott kuvaa meren ja valon metaforien täyttämässä runoudessaan: either I’m a nobody or I’m a nation (”joko en ole kukaan, tai olen kansakunta”). Kaukaa katsottuna marginaalinen voi toisissa olosuhteissa olla keskeistä.

Karnevaaleissa, De Mas -juhlassa, liioitellaan, käännetään klovnerian keinoin totutut näkemistavat päälaelleen ja yhdistetään suunnitelmallisuus ja improvisaatio. Valloittajakansojen perinteet pyritään saattamaan yhteyteen orjuutettujen kansojen puolinaisesti muistetun tradition kanssa, mytologia sykkii calypso-sanoituksissa limittyen yhteiskuntakokemukseen.

TRINIDAD JA TOBAGOSSA kaikki muuttuu hetkessä aivan kuten kirjailija Robert Antonin Karnevaalit-romaanin osin fiktiivisessä saarivaltiossa: aurinko antaa kaikkensa ja ihminen on läkähtyä, kunnes äkkiä sade ryntää päälle ja heittäytyy kaikkialle kuin suuren eläimen ahnas kieli.

Jos feminiinisen seksuaalisuuden luova energia hallitsi Antonin romaania Isoäitini eroottiset kansantarinat, syntyy Karnevaalit-romaanin tunnelmalataus nuoren, kotisaarelleen saapuvan miehen kehittyvästä seksuaalisuudesta.

Teoksen teemoja karnevalisaation lisäksi ovat rajoja testaileva erotiikka, aistien avautuminen, luontotunteen herättämä sensualismi, rakastumisen mysteeri, biseksuaali elämäntunne ja sosiaalisesti kielletty kiintymyssuhde. Romaanin keskeinen nainen Rachel on rajoiltaan häilyvä luonnonvoima, kuin saari, jota voi kaivata tai jonka voi hylätä, mutta häntä on vaikea unohtaa.

Karnevaalien lopussa, täydenkuun aikaan, jättiläiskilpikonna raahautuu meren rantaan munimaan, kärsivällisen rituaalin jälkeen sen munat joutuvat ihmisten pikkumaisen raivon kohteeksi.

Joissakin kohdin Karnevaalit-romaania lukiessani kylmät väreet kulkivat selässäni. Antoni onnistui mielestäni paremmin esikoisensa veijaritarinamaisessa ilottelussa. Lähes satavuotias ikivireä isoäiti tuli minua lähemmäksi salahumoristisine tarinointeineen kuin Karnevaalien itseään etsivä valkoinen jenkkipoika, joka turistielämäntuntoineen ja ylemmyyskomplekseineen oli paikoitellen vieraannuttava.

KUN VIERAILIN 1980- ja 90-luvun taitteessa Port of Spainissä, Trinidad ja Tobagon pääkaupungissa, kaupunkilaiset olivat aloittamassa karnevaalivalmisteluja. Asuin omintakeisesti uskonnollisen isoäitini luona. Häntä eivät karnevaalit erityisemmin innostaneet. Lähes kaihin sokeuttamana hän ei kyennyt nauttimaan niiden väriloistostakaan. Karnevaalien groteskin teatraalinen sommitelma, olkoonkin Brasilian karnevaalien jälkeen maailman toiseksi näyttävin, ei isoäitini mielestä varmaan paljon maailmaa, edes Trinidad ja Tobagoa, olisi kyennyt muuttamaan.

ISOÄIDILLÄNI OLI elämässään tärkeämpiäkin asioita kuin karnevaalit. Kun Belmontin naapurustoa vahtinut Bob-koira kuoli ainokaisen, mutta kohtalokkaan karkumatkansa aikana, mummoni hankki auringonkeltaisia kananpoikasia pihapiiriin tepastelemaan. Pikku tipuset olivat suloisia. Niiden pörröistä pehmeyttä ihastellessani tunsin veden herahtavan kielelleni. Olin kaksinaamainen kuin iso paha susi. Haaveilin kunnon kreoli-illallisesta.

Ei ole aina ollut helppoa olla jotakin niin kummalliselta kuulostavaa kuin suomalais-trinidadilais- tobagolainen – toisaalla velvoitettu luottamaan sisufilosofiaan ja lottovoittoon, toisaalla karnevalistiseen elämäntunteeseen. Ihminen on maailmaan heitetty, väittää Jean-Paul Sartre. Minä maailmojen väliin.

PALATTUANI KÄÄNTÖPIIRILTÄ vuoden 1990 tammikuiseen Suomeen näytti talvinen Helsinki hennolta akvarellityöltä Port of Spainin tiheän ja raskaan väri-ilottelun jälkeen, ja matkatessani joulutähtipensaiden rehevästä pihapiiristä hoidettujen sievien ruukkukasvien maahan, havaitsin taas miten muuttuvaista ja suhteellista elämämme on.

Ajattelin, että on turha lokeroida ja typistää itseään. Ihminen on kaikkea, mitä voi olla. Avaraa luontoa saksimalla ja vangitsemalla ilmaisemme vain omaa rajoittuneisuuttamme.

Pikku viisauden opin isoäitini tipustenkin kautta, joiden nokkimisjärjestelyjä aloin jo miltei sisarellisessa hengessä odotella. Kanoista oli kasvanutkin sokean isoäitini hämmennykseksi kukkoja. Kukkoa viinissä niistä tuskin tuli. Jos joku Port of Spainissä kaipasi viiniä, asiasta piti tehdä teatraalinen ohjelmanumero ja vähintään kavuta vuorenrinteellä sijaitsevaan Hiltoniin. Epäilenpä, että rommilla kukkoja kostutettiin kumminkin. Trinit tirauttavat rommia kaikkeen, lihasta leivonnaisiin, ja siinä sivussa vielä esivanhempiensa muistollekin.

Robert Antoni: Karnevaalit. Suom. Einari Aaltonen. 377 s. Like 2005.

Sonja Vialva

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu