Iranista Amerikkaan

Monet haluavat lähteä Yhdysvaltoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he hylkäisivät maansa. Yhdysvalloissa vain on yksinkertaisesti enemmän mahdollisuuksia kouluttautua.

Majoittaudun Teheranissa Hotel Naderiin. Sen alakerrassa on kuuluisa kahvila Naderi, joka on ollut vuosia suosittu kirjailijoiden ja opiskelijoiden kohtauspaikka. Täältä voi bongata jopa ulkomaalaisia ja monet osaavat englantia tai ranskaa.

Tapaan siellä ystäväni Mahdin tuttavan, neljännen vuosikurssin lääketieteen opiskelijan Ehsanin, joka lupaa auttaa minua seuraavana päivänä kirjaostoksissa. Mahdi asuu ja opiskelee Ruotsissa, ja he keskustelevat Euroopan hyvistä ja huonoista puolista. Ehsan haluaa lähteä valmistumisensa jälkeen ulkomaille, mutta ei ole vielä päättänyt minne.

Kysyn Ehsanilta, miksi hän haluaa lähteä Iranista. Tiedän, että lääkärinä tienaa hyvin ja sosiaalinen asema on melko vakaa ja taattu.

Ehsan kertoo olevansa tyytyväinen tulevaan toimeentuloonsa Iranissa. Hieman paremmat palkat ulkomailla eivät ole hänen päämotiivinsa lähteä. Hän ei pidä maansa hallituksesta ja jatkuvista rajoituksista. Hän rakastaa maataan ja sen ihmisiä mutta ei pidä nykyisestä todellisuudesta.

Kuulen monelta muultakin samankaltaisia kommentteja. Monet haluavat lähteä Yhdysvaltoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he hylkäisivät maansa. Yhdysvalloissa vain on yksinkertaisesti enemmän mahdollisuuksia kouluttautua. Valmistuttuaan moni tulee takaisin. Yhdysvalloissa on myös hyvin vahvoja iranilaisia yhteisöjä. Los Angeles tunnetaan täällä nimellä Tehrangeles koska siellä asuu noin 600 000 iranilaista.

Myös meille kaikille tutun Beverly Hillsin pormestari Jamshid Delshad on iranilainen. Perheiden vanhemman sukupolven ei edes tarvitse välttämättä opiskella englantia, sillä monet palvelut, kauppojen kyltit ja sanomalehdet ovat persiaksi.

Seuraavalle päivälle sovimme Ehsanin kanssa tapaamisen Teheranin yliopiston pääoven eteen. Kohtaan ongelman. Portilla seisova vartija ei päästä minua sisään koska olen ulkomaalainen.

Kierrämme valtavan yliopistoalueen toiselle laidalle ja löydämme toisen, vartioimattoman portin josta livahdamme sisään. Koska monet hallituksen vastaiset mielenosoitukset ja oppositioliikkeet ovat lähtöisin juuri täältä, ulkomaalaisten vaikutteiden pääsyä tänne halutaan kontrolloida.

Sisällä kohtaan Ehsanin opiskelutovereita. He vasta ovatkin vitsiniekkoja. Minut esitellään, ja minä esittelen itseni. “Tässä on Ali, hän on Iranin tunnetuin pornotähti.” Tätä heittoa seuraa kevyt naurun ryöpsähdys.

“Todellako?” kysyn hölmistyneenä. Lisää naurua.

Ehsan kääntyy puoleeni, vakavoituu hetkeksi, ja sanoo: ”Jos täällä näyttelee pornoelokuvassa seurauksena on kuolemantuomio”. Ehsan sytyttää tupakan ja sanoo sen olevan hyvin haitallista terveydelle. Keskustelun aikana hän sytyttää toisen ja kolmannenkin ja tarjoaa savukkeita myös minulle.

Kohta paikalle saapuu vanhahko myssypäinen lupsakan oloinen ja hieman liian suureen puvuntakkiin pukeutunut mies. Hän juttelee leppoisasti opiskelijoiden kanssa.

Valitettavasti persiankielentaitoni ei ole erinomainen vaan vain hyvä, joten en pysty täysin seuraamaan heidän keskusteluaan ja ymmärtämään kaikkia lääketieteellisiä termejä. Mies pitää käsiään rintansa korkeudella kämmenet ylöspäin ja on kuin pitelevinään niissä jotain.

Heti hänen lähdettyään kysyn mistä he keskustelivat. Saan kuulla, että mies oli heidän farmakologian professorinsa ja oli juuri palaamassa laboratoriostaan. Hän oli kehittelemässä rintoja suurentavaa lääkettä. Lisää naurua! Osaan jo nauraa hieman mukana.

Iranilaisilla on loistava huumorintaju. Ehkä tämä on seurausta niistä kaikista rajoituksista ja säännöistä, joiden keskellä he elävät. Lopulta yksi opiskelijoista pyytää minua kertomaan vitsin. Pyydän apua sen kääntämisessä persiaksi ja kerron vitsin helsinkiläisestä ja pohjanmaalaisesta metsästäjästä jotka ampuivat saman linnun.

Kaikki nauravat makeasti. Hyvästelemme ja suuntaamme Ehsanin kanssa kohti kirjakauppaa.

Saavun viidentoista tunnin bussimatkan jälkeen Shiraziin Etelä-Iraniin. Majoittaudun rättiväsyneenä hotelliin ja kerään voimia seuraavien päivien koitoksiin.

Seuraavana päivänä teemme pienen ryhmän kanssa retken vuonna 1390 kuolleen kirjailija Hafezin haudalle. Hän on eräs Iranin tunnetuimmista runoilijoista. Hauta on pyhiinvaelluskohde, jonne ihmiset tulevat hakemaan siunausta. Sen äärellä käy tasainen virta ihmisiä.

Jotkut tyytyvät vain kiertämään haudan kerran ja ottamaan muutaman valokuvan. Toiset istuvat haudalla pitkään ja lukevat kenties Hafizin runoja kirjasta, jonka he ovat tuoneet mukanaan.

Hautaa ympäröi puutarha, ja jostain kuuluu rauhallinen huilumusiikki. Haudan portilla seisoo mies, jonka käsivarrella on koulutettu lintu. Muutamaa kolikkoa vastaan lintu poimii nokallaan laatikosta paperilapun johon on kirjoitettu Hafezin runonsäe. Runonsäettä seuraa selitys ja siihen liittyvä ennustus.

Saman päivän iltana rentoudun hotellini kattokerroksen kahvilassa. Tilaan teetä ja vesipiipun. Kolme ikäistäni nuorta miestä kutsuu minut pöytäänsä, Muhammad ja hänen kaksi ystäväänsä.

Tätä tapahtuu matkani aikana usein. Ihmiset ovat vilpittömän kiinnostuneita ulkomaalaisista eikä ole mitenkään tavatonta tulla kutsutuksi teelle tai jopa illalliselle. Lähes kaikki ovat ystävällisiä ja heti valmiita auttamaan, oli kyse sitten puhelimen lainaamisesta tai tien kysymisestä.

“Oletko naimisissa?” kysyn Muhammadilta vastattuani juuri samaan kysymykseen.

“En ole.”

“Miksi et?”

“Minulla ei ole tarpeeksi rahaa.” Näen hänen ilmeestään, että hän on vain puoliksi tosissaan.

Tämä johtaa meidät keskustelemaan palkoista ja toimeentulosta. Kun esittää saman kysymyksen missä tahansa vastaus on sama: Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi.

On perjantai eli muslimien pyhäpäivä.

“Kävitkö tänään moskeijassa?”

“En… ei minulla ole uskontoa. Meillä ei ole uskontoa.” Hän osoittaa sormellaan kahta ystäväänsä.

“Mitä tarkoitat? Sinä olet muslimi eikö niin?”

“Olen olen mutta ei minulla ole uskontoa.”

“Tarkoitatko että et koskaan käy moskeijassa tai harjoita uskontoa?”

Muhammad nyökkää mutta ei sano mitään. Keskustelemme vielä aiheesta, ja yritän udella lisää.

“Et kuitenkaan voi marssia vanhempiesi eteen ja ilmoittaa ettei sinulla ole uskontoa, vai voitko?”

“En tietenkään.”, hän vastaa ja ehkä nolostuu vähän.

Muhammad haluaa tietää mitä suomalaiset ajattelevat ja tietävät Iranista.

“Ajattelevatko he, että me olemme terroristeja?”

Tuo on kysymys, johon on äkkiseltään vaikea vastata, ja joudun miettimään hieman. Ihmisillä on niin eri käsityksiä ja tietoja, oikeita ja vääriä. Kuinka moni suomalainen on käynyt Iranissa tai tuntee ketään iranilaista? Ehkä joku ajattelee, että kaikki Iranin 70 miljoonaa asukasta ovat terroristeja.

Vastaan diplomaattisesti, että suurin osa maanmiehistäni ei tiedä Iranista paljoakaan. He tietävät ehkä vain uutiset Iranin ydinpolttoaineen rikastamisesta ja maan presidentin ja muistavat ehkä muutaman hänen lausuntonsa.

Kun mainitsen maan presidentin Muhammad koskettaa minua olkapäähän ja sanoo: “Tiedätkö mitä, Ahmadi Nejat ei ole ihminen, hän on eläin.” Voi olla, että tässä maassa olisi hengenvaarallista sanoa julkisesti mitään tuollaista. Mutta kahvilassa hotellin kattoterassilla ystävien kesken mielipiteensä voi sanoa suoraan ja kovaan ääneen.

Seuraavaksi suuntaan Isfahaniin. Siellä tutustun perheeseen, äitiin ja kahteen tyttäreen. He ovat iranilaisia, mutta asuvat Euroopassa. Äiti asuu Sveitsissä, ja tytär opiskelee Englannissa arkkitehdiksi.

Kaikesta päätellen he eivät ole tämän maan alinta sosiaalista kerrostumaa. He kutsuvat minut kanssaan illalliselle hotelli Abbasiin, joka on yksi Isfahanin kolmesta viiden tähden hotellista.

Keskustelemme kaikesta maan ja taivaan välillä. Taas kerran tapaan ihmisiä jotka ovat tyytymättömiä maansa hallitukseen. Perheen äiti ihmettelee, miksi maan hallitus ei ole sallivampi turismille.

“Jos turistit saisivat vapaasti tulla ja mennä ja nauttia täällä olostaan, me emme tarvitsisi öljyä. Me tulisimme paljon paremmin toimeen pelkällä turismilla kuin öljyllä! Mutta nämä idiootit pitävät ovet kiinni!”

On helppo olla samaa mieltä. Kuka voisi olla vaikuttumatta tästä kaikesta. Jos puhutaan historiasta, puutarhoista ja arkkitehtuurista, valtavista moskeijoista ja hyvästä halvasta ruoasta, Iranille ei ole vertaista. Mutta maan imago ja siihen kohdistuvat ennakkoluulot ovatkin sitten aivan toinen asia.

Monet iranilaiset kokevat uskonnollisuuden vanhoillisena ja ovat ainakin sitä uskonnollisuutta vastaan, jota hallitus tunnustaa.

Tämä ei kuitenkaan estä heitä olemasta ylpeitä identiteetistään persialaisina. Ihmiset haluavat vain muutosta. Persialaisessa kulttuurissa, jonka jäänteet nykyään kielirajojen takia keskittyvät lähinnä Iraniin, on paljon mistä voi olla ylpeä, kuten yksi maailman vanhimmista kirjallisista traditioista.

Monessa suhteessa islam on vain meikkiä ja pintamaalia. Sen alla on jotain vanhempaa ja voimakkaampaa. Islamin shiialainen suuntaus, johon Iranin nykyhallinto perustuu, on vasta 500 vuotta vanha. Ensimmäiset merkit persialaisesta kulttuurista alueella ovat noin 5000 vuotta vanhoja. Islam on siis oikeastaan aika nuorta Iranissa.

Viiden päivän Shiraz–Isfahan-matkan jälkeen olen takaisin Teheranissa ja istun Café Naderissa. Pyydän ystävääni Mahdia kertomaan minulle iranilaisesta identiteetistä.

“Tärkein asia mikä täytyy tietää on se, että iranilaiset eivät ole arabeja. Iranilaiset inhoavat arabeja.”

“Inhoavatko?”

“Inhoavat. Mitä muuta voisi odottaa… he valloittivat maamme ja tuhosivat kulttuurimme.”

“Tiesin toki että täällä puhutaan persiaa eikä arabiaa. Mutta en tiennyt että te inhoatte arabeja.”

Mahdi sanoi kommenttinsa niin ponnekkaasti ja uhoten, että hetken ajattelen sen olevan vain hänen henkilökohtainen mielipiteensä. Reaktio on ilmeisesti lähes sama kuin jos ulkomaalainen kuulisi minun olevan Suomesta ja sanoisi: “No tehän puhutte sitten venäjää, eikö niin?” Mutta Mahdin reagoi suomalaisiin verrattuna potenssiin kymmenen.

Hän ilmeisesti lukee kasvoiltani epäilyä ja kehottaa minua kysymään viereisestä pöydästä. Emmin hieman. Ei minulla ole tapana tunkeutua vieraiden ihmisten pöytiin.

Mahdi vakuuttaa, että Iranissa ei pidetä epäkohteliaana istua vieraaseen pöytään tai keskeyttää keskustelua. Jos sama tapahtuisi Suomessa reaktio olisi varmaankin torjuva. Mitä oikein haluat? Oletko syrjäytynyt?

“Jos täällä menet kysymään neuvoa kahvilan pöydästä, he voivat kutsua sinut kanssaan istumaan etkä varmaan edes tunne itseäsi ulkopuoliseksi”, Mahdi kertoo. Hän tietää mistä puhuu, mutta hänellä on myös vertailukohta, koska hän asuu nyt Ruotsissa.

“No niin, kysy nyt!” Mahdi vaatii.

Esittelen itseni ja kysyn viereisestä pöydästä heidän mielipidettään arabeista. Mahdi puuttuu keskusteluun ja muutamalla lauseella hän riisuu heidät kaikesta diplomatiasta. Vastaus on yksiselitteinen. He eivät pidä arabeista. Kysyn saman kysymyksen vielä toisesta pöydästä ja vastaus on sama.

“No niin, uskotko nyt!” Mahdi tivaa.

Minun on uskottava.

Kahden viikon intensiivinen matka Iranissa alkaa lähestyä loppuaan. Kolmen päivän päästä minun on oltava Istanbulissa, josta lentoni lähtee Helsinkiin. Yllätyksekseni saan huomata, että kaikki lennot Istanbuliin on jo varattu. Voi harmi, joudun matkustamaan taas bussilla!

Lähes kaikki bussitkin ovat täynnä, mutta saan neuvoteltua itselleni lisäpaikan. Tämän takia joudun vaihtamaan matkan aikana paikkaa ainakin neljä kertaa, muutaman kerran siksi, että naiset ja miehet eivät istu vierekkäin elleivät ole lähisukulaisia.

Matkaamme suoraan Teheranista Istanbuliin. Perillä olemme 44 tuntia myöhemmin. Tämä on elämäni rasittavin ja samalla hauskin bussimatka. Kärsimys yhdistää kyytiläisiä. Leppoisa, puoliksi turkkilainen lipuntarkastaja hauskuuttaa vitseillään.

Jossain vaiheessa keskellä yötä herään kovaan musiikkiin. Lipuntarkastajamme on päättänyt pistää bileet pystyyn ja soittaa bussin kaiuttimista persialaista poppia. Pian keskikäytävä täyttyy tanssivista ihmisistä. Taputan musiikin tahdissa. Tunnelma on katossa. Lipuntarkastaja avaa kattoluukun.

Onnekseni matkalla on viisi ikäistäni vähän yli kaksikymppistä nuorta. Meillä riittää juteltavaa. Tietysti olen keskipiste, koska olen bussin ainoa ei-iranilainen. Kun ylitämme Turkin rajan tytöt ottavat huivinsa pois ja pojat käyvät ostamassa huoltoasemalta kaljaa.

Bussibileet toistuvat vielä muutaman kerran. Seuraavana päivänä kun olemme jossakin Itä-Turkin vuoristossa, bussimme kaartaa syrjäisen teetuvan pihaan ja bileet siirtyvät ulos, keskelle ei mitään. Tanssitaan ja kaikilla on hauskaa.

Tunti ennen Istanbulia bussista räjähtää rengas. Luojan kiitos tämä ei tapahtunut niillä kapeilla vuoristoteillä jossain Itä-Turkin vuoristossa.

Joonas Maristo

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu