Jukka Malinen vieraili sodan ja miehityksen runtelemassa Groznyissa.
Tsetseenien ahdistettuun tilanteeseen törmää jo Moskovassa. Ajamme kauas kaupungin laidalle, missä korkeassa tornitalossa asuu Magomed Dashajev perheineen. Hänellä on tavallinen tarina. Hän toi perheensä sodan jaloista Tsetseniasta, ja suvun miehet pääsivät autokorjaamolle töihin.
Kaksi päivää Dubrovka-teatterin kaappausdraaman jälkeen miliisit tulivat korjaamolle ja pidättivät kaikki kuusi tsetseenimiestä. Sitten he ”löysivät” ruokailutilasta kranaatinheittimen ja sen panoskasetin. Magomedin nuorin veli Ibragim ja serkku Aslam Osmanov pidätettiin ja pantiin syytteeseen terrorismista.
Magomed mainitsee nimeltä jutun tutkijat, jotka sanoivat hänelle: ”Tiedämme, että tämä on miliisien lavastus.” Mutta he eivät voi auttaa, ”Putinin takia”.
Magomed erotettiin töistä, kuten joka ikinen hänen tuntemansa tsetseeni. Hän yrittää vielä sinnitellä kaupungissa lasten koulunkäynnin takia, mutta välttää liikkumista kadulla. Ja näitä Dubrovka-teatterin kaappauksen jälkeisen viikon ”tsetseeniterroristijuttuja” on yli 250.
Seuraavana päivänä matkustan Groznyiin. Huristelemme venäläisten erikoisjoukkojen kolonnassa keskellä kerrostalojen luurankoja ja tarkastuspisteitä. Ensimmäisenä ajaa jeeppi, jonka häirintäantenni sotkee radiomiinojen räjäytyssignaalit 150 metrin säteellä. Kaupungissa pitäisi olla rauhallista, eikä parin päivän visiitin aikana ammuskeltu kertaakaan. Mutta torille ei päästetä.
”Vaarallista”, sanoo turvallisuuspalvelun eversti.
Kaupungilla näkee vain vähän ihmisiä, varsinkin tsetseenimiehiä, joille ulkona näyttäytyminen on vaarallisinta.
Uutiskuvat tv:ssä ja lehtien ulkomaansivuilla eivät anna täyttä kuvaa kaupungin tuhoista. Suuren, kerran puolen miljoonan asukkaan kaupungin keskusta on aavekaupunki. Ei juuri näy taloa, joka ei olisi kärsinyt suuria vaurioita. Miten täällä voi asua?
Tsetseenejä on vaikea päästä tapaamaan, mutta ompelimossa ja pakolaiskeskuksessa varsinkin vanhat naiset puhuvat suunsa puhtaaksi ulkomaalaiselle. Puhut kenen kanssa tahansa, jokainen kertoo samaa. Joka perheessä on sodassa henkensä menettäneitä. Jokainen mainitsee jonkun tutun, jonka naamioidut maastopukuiset ovat raahanneet ulkonaliikkumiskiellon aikana panssariajoneuvoon – yöhön ja usvaan. Armeija pesee kätensä ihmisten katoamisista, ja oikeuselimiin on turha vedota.
Pakolaiskeskuksessa Majakovkan kaupunginosassa kiihtynyt naisjoukko kerääntyy valittamaan. Milloin tämä hirveys loppuu? Miksei kukaan puolusta meitä? Kurjuus on suuri, avustusrahat häviävät Tsetsenian hallinnon mustaan aukkoon.
Mutta eniten naisia kiihdyttää ”federaalien” rankaisemattomuus. He kidnappaavat, ryöstävät ihmisiä, ampuvat heitä kadulle, kiristävät lunnasrahoja pidätetyistä ja jopa ruumiista. Ihmisoikeusjärjestöt ovat dokumentoineet tuhansia tällaisia tapauksia.
Basaarissa 46. prikaatin tukikohdan edessä kasetteja kauppaava nuori tyttö valittaa minulle masentuneena: ”Te ulkomaalaiset käytte koko ajan täällä, saatte kovia juttuja. Miksi ette auta, miksi kauheudet vain jatkuvat?”
Mitä voi sanoa? Maailma on jättänyt tsetseenit valtioterrorin armoille. Tsetseeneiltä puuttuu vain keltainen daavidintähti rinnasta – eikö Kreml tiedä, vai onko se tietoisesti luovuttanut koko pienen maan armeijalleen ryöstettäväksi?
Leskien asuttamassa pakolaiskeskuksessa Groznyissa on luokka täynnä innokkaita koululaisia. Kirkassilmäiset pikkutytöt Elisa ja Raisa haluavat oppia venäjää, mieliaine on matematiikka. Opettajat kertovat, että lapset ovat uskomattoman ahkeria ja köyhät äidit satsaavat kaiken heidän koulunkäyntiinsä.
Yhdeksänvuotias Mansur tykkää hänkin eniten matematiikasta. Näin kansakunta suuntaa koulutukseen ja moderneihin ammatteihin, sen ainoa tapa jäädä henkiin on opin tie. Mansur oppii varmasti hyvin venäjänsä, tietokoneensa, tulee yrittämään ja pärjäämään Venäjällä. Mutta sieluun jää jokin sakka vainon ajasta.
Turhaan ei hän kanna suuren kapinajohtajan nimeä. Pohjois-Kaukasian kansat kävivät tsetseenin, seikki Mansurin johdolla seitsemän vuoden ajan ensimmäistä vapautussotaa Venäjää vastaan vuosina 1785–91. Venäjän hallitus yritti silloin saada valvontaansa Tsetsenian vuosisataiset kauppatiet, hedelmällisiä maita ryhdyttiin riistämään vuoristolaisilta.
Mansur oli fanaattisesti omistautunut elämänsä pääasialle, Pohjois-Kaukasian kansojen yhdistämiselle Venäjän imperiumia vastaan. Sen puolesta hän taisteli, kunnes joutui vangiksi vuonna 1791.
Mansurin nimeä ja muistoa käytti myös kenraali Dzhohar Dudajev tehdäkseen niin sanotun ”vuoden 1991 Tsetsenian vallankumouksen” ja julistaakseen Tsetsenian riippumattomaksi Moskovasta. Tällä hetkellä on enää kyse henkiinjäämisestä, ei itsenäisyydestä. Mutta imperiumi löytää vielä nykyiset kauhut edestään.
Venäjän erikoisjoukkojen komentaja, eversti Sergei kertoo, että sota on laantumassa, mutta yksittäisiä terroritekoja tulee tapahtumaan vielä pitkään. Hän vertaa tilannetta Baltian maihin, joissa ”nationalistiset” metsäveljet tekivät toisen maailmansodan jälkeen vuosikausia vastarintaa, Virossa vuoteen 1950 ja Liettuassa jopa vuoteen 1956 asti.
Mutta sodanjälkeiset tapahtumat vaikuttivat myös suuresti siihen, että Baltian maat lähtivät niin päättäväisesti hakemaan itsenäisyyttä heti kun tilanne sen salli. Tuleeko näin käymään myös Tsetseniassa?
”Tietysti”, Sergei vastaa arvelematta.
Kirjoittaja vieraili Tsetseniassa helmikuussa. Hän on suomentanut Anna Politkovskajan juuri ilmestyneen kirjan Toinen Tsetsenian sota. Like & Suomen Rauhanpuolustajat.
Jukka Mallinen
