Ihan tavallista väkivaltaa

Ihan tavallisia asioita -kampanjassa yhteisöä luodaan sulkemalla erilaiset nuoret ulos. Kampanjasta käyty keskustelu paljastaa, että kilpailuyhteiskunta ei ole yhteiskunta lainkaan, Vesa Karjalainen kirjoittaa esseessään.

Suomessa julkinen syrjäytymiskeskustelu tyhjenee pitkälti oikeiston ja vasemmiston väliseen kiistaan siitä, pitäisikö ongelma ratkaista julkisten vai yksityisten rakenteiden muutosten avulla.

Vasemmistolaiset painotukset ovat vähemmän todellisuuspakoisia kuin oikeiston, koska niissä keskustelua ei ohjata yhtä härskisti yksilön ja perheiden sekä muiden pienyhteisöiden viattomuuden todisteluun.

Tämä ei kuitenkaan riitä.

Ideaali kilpailuyhteiskunnasta

Syrjäyttämisongelmaa ei voi ratkaista pelkästään muokkaamalla syrjäyttämistä estäviä tai edistäviä yhteiskunnan rakenteita. Kilpailuyhteiskunta perustuu niin vahvasti syrjäyttämiselle, että näennäisesti syrjäyttämistä torjuvat rakenteet käytännössä mahdollistavat ja tukevat syrjäyttämistä.

Priorisointiin sortuva ja repaleinen suojaverkko toimii jo kilpailuyhteiskunnan ideaalin mukaisesti kohtelemalla ihmistä sijoituskohteena: palvelut eivät enää pyri ensisijaisesti auttamaan ihmisiä, vaan takaamaan yhteiskunnan vakauden ja taloudellisen tehokkuuden lievittämällä rakenteellisen väkivaltaisuuden aiheuttamaa oireilua.

Esimerkiksi jatkuvasti aliresursoiduissa mielenterveyspalveluissa ensisijainen sijoituskohde on ”sopivan sairaat” nuoret. Heidät voidaan ennusteiden mukaan muutaman vuoden terapoinnin avulla integroida työelämään takaisin. Vähemmän tuottaviksi arvioiduille riittävät sitten hyvinvointipöydän murut.

Kilpailuyhteiskuntaan ei voi kuulua

Yhteiskunnan tukirakenteisiin panostaminen ei toimi senkään vuoksi, että niiden perustarkoitus on auttaa tukea tarvitsevaa ihmistä osaksi yhteiskuntaa.

Yhtälön toimiminen edellyttää sitä, että meillä olisi yhteiskunta, johon kuulua. Näin ei enää ole, eikä tilalle tarjottu Team Finland ole muuta kuin mielettömän itsetuhoisen maailmantalouden tahdoton osanen.

Kilpailuyhteiskunta on epäonnistunut yhteiskunta, johon ei oikeasti voi kuulua.

Talouden ja julkisten rakenteiden muuttaminen on sitä paitsi mahdotonta, jos vasemmisto ei kykene tekemään eroa oikeistoon, jonka mukaan rakenteiden tulee toimia kilpailuyhteiskuntaa täydentävinä eikä sille vastakkaisina elementteinä.

Vasemmiston sanoma ei yksinkertaisesti ole uskottava. Erottuakseen oikeistosta vasemmiston tulisi lakata tuputtamasta rakenteista erillisenä toimivan yksilön ihannetta ja tunnustaa tosiasia ihmisen ja yhteiskunnan erottamattomuudesta: rakenteet olemme me.

Eräänlaista rasismia

Uskottava vasemmistolaisuus edellyttäisi yksilön yhteiskunnasta erottavan kyynisen viattomuuden ja tähän kyynisyyteen perustuvien yksilöidentiteettiemme kyseenalaistamista. Ne tulee korvata sosiaalisella ihmiskuvalla, jossa huomioidaan myös ihmisen sosiaalisuuden pimeät puolet.

Oikeistolainen myytti viattomasta yksilöstä tulee tuomita todellisuuspakoisena väkivaltana. Koska elämme kilpailuyhteiskunnassa, itsensä kokeminen viattomaksi on aina oire syrjäytymisestä.

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjan väkivaltaisuus ei johdu siitä, että se ei ota huomioon kilpailuyhteiskunnan julmuutta ja sitä tasapainottavien rakenteiden rappiota, vaan siitä, että kampanja on tämä väkivaltainen rakenne toiminnassa.

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjassa esitetty hyväntahtoisten, toisiaan tukevien yksilöiden pienyhteisö on sen kautta syrjäyttämisongelmaa ratkaisemaan pyrkivien tosiasiallinen yhteiskunnallisen tietoisuuden horisontti.

Yhteiskunnan sisäisten ristiriitojen ratkaiseminen hahmottamalla yhteiskunta itsemme tai samanmielisten pienyhteisön peilikuvaksi merkitsee lopulta sitä, että muodostamme yksin oman yhteiskuntamme, jossa ei ole toiseutta.

Hinnan tästä maksaa aina toinen, jonka on otettava yhteiskunnan rakenteellisen väkivallan synnit kantaakseen ja oltava se absoluuttinen paha, jonka poissulkemisen varaan yhteiskuntaa rakennetaan.

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjassa tämä näkyy siten, että nuori, joka ei oikeutetusti näe yhteiskunnassa omaa paikkaansa, on automaattisesti lurjusmainen pinnari tai huonon kotikasvatuksen tuloksena syntynyt näköalaton vetelehtijä.

Toisen kärsimys on aina hänen omaa vikansa tai vain kärsimykseksi naamioitua itsekästä nautintoa.

Rakennetaan pahaa

Syrjäyttämiskeskustelu tulisikin aina aloittaa tunnustamalla toiselle ihmiselle osoitettu paikka yhteiskunnassa.

Kilpailuyhteiskunnassa tämä tarkoittaa sen tunnustamista, että toisten syrjäyttäminen pahaksi leimaamalla muodostaa ainoan luvallisen yhteisöllisyyden ytimen, eikä yhteiskunnalle ominaista lieveilmiötä.

Syrjäytymiskeskustelu tulisi tunnustaa samanlaiseksi pahan yhteiskunnan rakentamisprojektiksi kuin maahanmuuttokriittisyydeksi naamioituva taloudellis-kulttuurinen rasismi tai ”pahoiksi” tuomittujen halveksunnan ympärille syntyvät yhteisöt. Silloinkin kun pahiksena on rasisti.

Nämä kaikki ovat rasistisen syrjäyttämisen ilmentymiä, koska ne peittävät yhteiskunnallisia ristiriitoja ja rakenteellista väkivaltaa rakentamalla hyvää ”meidän” yhteisöä alhaisiksi hahmoteltujen ”toisten” syrjäyttämisen varaan.

Puppugeneraattori

Puhtaimmillaan toisen syrjäyttäminen on läsnä puheessa, jossa ihminen käsitteellistetään vain muiden yksilöiden kanssa kilpailevaksi itsekkääksi yksilöksi.

Tällainen ihmiskuva ilmaistaan usein neutraalin oloisesti puhumalla vaikka työnteon taloudellisista kannustimista tai muista poliittisista ”realiteeteista”. Näkemyksen mukaan yhteiskunnallisten ongelmien määrittelystä käyty poliittinen kamppailu on jo ratkaistu ja kyynikon edustama järki voittanut. Vallitsevan ongelmanasettelun kyseenalaistaminen on kyynikolle joutavaa ideologista houreilua tai epärealistista.

Kyynikko hahmottaa yksin itsensä objektiivisen rationaaliseksi toimijaksi, joka ajattelee poliittisten vaihtoehtojen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden ulkopuolella. Yleisin kyynisen toisen syrjäyttämisen ilmentymä on näennäisen epäpoliittinen teknokraattinen keskustelutyyli.

Kyynisen järjen ihanteen vuoksi asiantuntijoita kehotetaan niin kärkkäästi painumaan norsunluutorneihinsa viisastelemaan keskenään.

Moni toki ottaa asiakseen ideaalin toteuttamisen ja ryhtyy julkisessa keskustelussa yhteiskuntasiteen katkeamista peitteleväksi puppugeneraattoriksi.

Esimerkkinä yhteiskuntasiteen katkaisun turmiollisesta vaikutuksesta asiantuntijatiedolle toimii ”hovifilosofi” Pekka Himasen hallitukselle kirjoittama Kukoistuksen käsikirjoitus.

Syrjäyttämisongelman havaitsemisen kannalta on erityisen valitettavaa, että kyyninen itsensä syrjäyttäminen ilmenee selkeimmin hierarkian huipulla. Sitä ilmentää presidentti Sauli Niinistön kommentti Ylen haastattelussa 18. syyskuuta.

Niinistö vastasi tahoille, jotka kritisoivat syrjäyttämiskampanjaa oikeistolaiseksi kritiikin olevan aiheetonta, koska kampanjan olivat koostaneet asiantuntijat, eivät poliittiset henkilöt.

Vastauksesta käy ilmi kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa, että omaa poliittisuuttaan ei voi maagisesti mitätöidä astumalla asiantuntijarooliin. Syrjäyttämisen esittäminen perheen ja pienyhteisön sisäiseksi asiaksi on oikeistolainen poliittinen teko puhtaimmillaan.

Asiantuntijoiden tulisi paremmin tiedostaa oman objektiivisen näkökulmansa sokeat pisteet. Tähän kuuluisi lisäksi terve epäluulo poliittisia toimijoita ja heidän kampanjoitaan kohtaan.

Kampanja on sokea todellisuudelle

”Ihan tavallisia asioita” -kampanja on sokea toisille, eli kilpailuyhteiskunnassa kärsiville ja sosiaaliselle todellisuudelle.

Syrjäytymisongelma kehystetään ensisijaisesti nuoren ja nuorta yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi valmentavan aikuisen kasvatustekniseksi ongelmaksi. Kyynikko näkee syrjäyttämisongelmassa lähinnä tilaisuuden rakentaa identiteettiä kasvattajan roolissa.

Vaikenemalla työ- ja opiskeluelämän realiteeteista yhteiskunta esitetään valheellisesti paikkana, josta kaikki nuoret voivat halutessaan sopivalla tuella saada itselleen myönteisen paikan osana itseään suurempaa kokonaisuutta eli positiivisen identiteetin.

Tosiasiassa yhteiskunta ei tarjoa kenellekään tällaista identiteettiä.

Ensinnäkään paikkoja ei riitä kaikille halukkaille. 7–10 prosentin välillä keikkuvan työttömyysasteen, 63 000 pitkäaikaistyöttömän sekä turhien ja vahingollisten työpaikkojen Suomessa pitäisi käydä syrjäyttämiskeskustelua siitä lähtökohdasta, että sitä omaa paikkaa työelämässä ei vain kaikille ole.

Yhtälöä ei voi ratkaista sillä, että nuoria syyllistetään yrittämään ahkerammin ja kaikki saavat huippuvalmennusta työelämään. Tuloksena on vain paremmin todistuksin seppelöityjä ja epäonnistumisestaan työmarkkinoiden pudotuspelissä vieläkin ahdistuneempia syrjäytettyjä.

Työelämä tarjoaa yltiöyksilöllisyyttä

Toiseksi työn tarjoama identiteetti ei ole enää julkinen, yksilön suurempaan kokonaisuuteen liittävä asia, vaan yksilöllinen. Sen onttous näkyy siinä, että sille pitää antautua yhä täydellisemmin.

Jo työnhaussa hakijoiden tulee markkinoida työnantajalle itseään ja vakaumuksellista haluaan tehdä työtä, ei vain osaamistaan.

Täydellisen antautumisen vaateen voi havaita vaikka istuvan presidenttimme ”presidentti on työ” -vaalilauseesta. Presidentti on oikeasti vain virka, ei mitään lihaksi tullutta työtä. Yritys astua virkaan noin totaalisesti on hämmentävää.

Pahimmillaan jatkuva tarve identiteetin luomiselle estää sen mukaisen toimimisen – kuten yliopistoilla, joissa voivotellaan sitä, että tulosohjaus tehokkuusvaateineen tosiasiassa tehokkaasti vie aikaa itse työn tekemiseltä.

Yksityisen puolen riesana sitten ovat muun muassa keskinäistä paremmuuttaan rohkealla riskinotolla ja jättipalkkioillaan toisilleen todistelevat yritysjohtajat.

Jatkuvaan oman pätevyyden todistelun ja huippusuorittamisen suohon juuttunut työelämä ei tarjoa paikkaa yhteiskunnassa vaan korkeintaan kokemuksen kuulumisesta huipputiimiin tai nettoveronmaksajiin.

Sama identiteetin rakentaminen näkyy myös vapaa-ajassa, jossa joutilaisuudesta on tullut perisynti. Näennäisen leppoisissa vapaa-ajan rooleissamme olemme jatkuvasti vähemmän läsnä toisillemme ja yhä enemmän pätemismonologiin juuttuneita, identiteettipelissä putoamisvaarassa olevia yksilöitä.

Kilpailussa on aina oltava häviäjä

”Ihan tavallisia asioita” -kampanja on myös ilmaus tästä identiteetittömän elämän onttoudesta ja väkivaltaisuudesta.

Kyseessä on pohjimmiltaan mahdoton fantasia siitä, että ylemmän keskiluokan ideaalin toteuttava perhe kykenisi toimimaan muusta yhteiskunnasta erillisenä turvapaikkana, jossa nuori valmennetaan toimimaan menestyksekkäästi ulkomaailmassa.

Kilpailuyhteiskunnan sääntöjen pilkuntarkka noudattaminen ei takaa kaikille onnellista elämää, koska kilpailussa pitää aina olla häviäjiä. Sitä paitsi myös pelin voittajille kilpailuyhteiskunta on huono paikka elää.

Yhteiskuntasiteemme rakenteellinen väkivaltaisuus toistuu myös perhesiteessämme. Vaikenemalla aikuisten maailman väkivaltaisuudesta väkivalta ja pahuus esitetään lapsen elämänpiiriin kuuluvana, josta nuori kurin ja aikataulujen avulla opetetaan pois.

Kouluväkivaltaa harjoittavista ja pinnaavista lapsista pois manattava pahuus on se totuus yhteiskunnasta ja heitä opastavista aikuisista, jota nämä itsessään eivät kykene kohtaamaan.

Lasten välinen väkivalta ja pahoinvointi on aina toiminut yhteiskunnan väkivaltaisuuden peilikuvana. Sen kitkeminen on aina ollut kasvatuksen ongelma. Se, että vanhemmilla on nykyään vaikeuksia puuttua tähän väkivaltaan, johtuu siitä, että sosiaalinen olemisemme on typistynyt keskenään kilpailevien yksilöiden väliseksi kamppailuksi.

Pakko-osallistaminen on väkivaltaa

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjan yritys kuroa umpeen kuilu yksilön ja muiden välillä komentamalla ihmisiä osallistumaan on vahingollinen, koska se ei tunnusta tätä sosiaalisen siteen katkeamista.

Siinä hahmoteltu puuttuminen tapahtuu sosiaalisessa tyhjiössä, jossa yksilöt yrittävät auttaa huonommiksi kopioikseen hahmottamiaan toisia muuttumaan kaltaisikseen.

Kyseessä on tuhoon tuomittu yksilöllinen identiteettiprojekti; silkkaa suolaa ja sideharsoa yksilön ja yhteiskunnan välille auenneeseen ammottavaan haavaan.

Kampanjan todellisuuspakoisuuden ei pitäisi olla vasemmistolle yllätys: se epäonnistui jo hahmotellessaan ongelmaksi syrjäytymisen eikä syrjäyttämisen. Niinistö on muutenkin puhunut aiheesta johdonmukaisesti syrjäyttävien rakenteiden kielellä.

Syrjäyttämiskampanjan luokittelu oikeansuuntaiseksi, mutta riittämättömäksi keskustelunavaukseksi on samanlaista yhteiskunnallisen ongelman sivuuttamista yksilönongelmana kuin kampanja, koska silloin sivuutetaan se tosiasia, että kampanja ilmentää syrjäyttävää rakennetta.

Kampanjan sietäminen vasemmiston ja vihreiden taholta näyttäytyy syrjäytetyille saman pätemisvittuilun ilmentymänä kuin kokoomuksen paskapuhe ”kaikkein heikko-osaisimpien” auttamisesta.

Vaikeneminen ei auta

Te häviätte kaikki vaalit iankaikkisesti, jos vaalistrategianne on aina profiloituminen kokoomusta pehmeämmäksi ja ”realistisemmaksi” vaikenemisvaihtoehdoksi. Vihervasemmisto ei voi voittaa vaaleja mielistelemällä muiden mukana kilpaa onnellisten saarelleen syrjäytyneitä keskiluokkaan samaistuvia.

Oikeistolaiset voisivat lopettaa yhteiskunnasta syrjäytymisensä piilottelun pienyhteisöidyllien alle.

Kampanjaan kasvonsa ja asiantuntijapanoksensa antaneet tahot voisivat miettiä siinä mukana olemisen mielekkyyttä.

Mitä vasemmisto sitten voisi tehdä?

Syrjäyttämisongelman poistaminen edellyttäisi viattomasta kyynisyydestämme irtisanoutumista sekä sen tosiasian tunnustamista – ilman ironiaa – että kilpailuyhteiskunta ja siihen hirttäytyvä elämäntapamme perustuu hirvittävälle rikokselle luontoa, itseämme ja lähimmäisiämme kohtaan.

Yhteiskunta, jolla ei ole tulevaisuutta, ei voi tarjota merkityksellistä paikkaa osana sitä. Talousmallimme ekologinen, sosiaalinen ja moraalinen todellisuudesta syrjäytyminen pitäisi olla syrjäyttämiskeskustelun keskiössä.

Pitäisi lopettaa nuorten kirittäminen ja yleisesti tunnustaa se tosiasia, että talousmallissamme kunnollisista työpaikoista on tullut alati niukemmaksi käyvä resurssi, josta ei riitä kaikille.

Rakenteiden ja konkretian tasolla vasemmiston tulisi vaatia ”mahdottomia” yksinkertaisia asioita kuten täystyöllisyyttä, tasa-arvoa terveys- ja sosiaalipalveluissa sekä elämäntapaa, joka palvelee muutakin kuin yksilöyhteiskunnan itsetuhoisia pyrkimyksiä.

Kirjoittaja on läheisineen käynyt läpi oman kovan koulunsa ns. hyvinvointipalveluiden asiakkaana sekä arjen ja työelämän pätemis- ja hyväksikäyttöhelveteissä. Teksti on syntynyt jaettujen kokemusten, taiteen ja niiden vasemmistolaisten ajattelijoiden ansiosta, jotka ovat kieltäytyneet hyväksymään vallitsevaa asiantilaa.

_______________

Tavallista vai epätavallista?

Ihan tavallisia asioita -vihko ja verkkosivusto esittelevät presidentti Niinistön kokoamissa työryhmissä ideoituja arkikeinoja, joilla aikuiset voivat kampanjan vetäjien mukaan tehdä lasten ja nuorten arjesta turvallisempaa.

Syyskuun alussa julkistettu kampanja sai niin kehuja kuin äänekästä kritiikkiä. Kriitikot kokivat arjen niksit loukkaaviksi: niiden nähtiin sysäävän vastuun syrjäytymisestä yksilöille ja perheille ja unohtavan rakenteiden merkityksen sekä mahdollisuuden torjua syrjäytymistä poliittisella päätöksenteolla.

Esimerkiksi ihantavallisia-nettisivua visuaalisesti muistuttava Epätavallisia asioita -nettisivusto etsii vastauksia syrjäytymiseen hyvinvointipalvelujen alasajosta.

Kati Pietarinen

Vesa Karjalainen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu