Hyvästi Fidel

Tyrskyjä, pimeyttä & poliiseja. Suomalaiset vakoilivat pusikossa, kuinka tapahtuu maastamuutto kuubalaisittain.

On marraskuu Kuubassa. Vietämme iltaa kahden paikallisen ystävämme, Yoanin ja Alexin, kanssa nuotion ääressä Canasissa, maan itärannikolla.

Keskellä yötä telttapaikallemme ilmestyy tuntematon kuubalainen mies, joka esittäytyy poliisivartijaksi. Yoan lähtee alas rannalle tämän kanssa ja mieliimme hiipii paniikki. Hetken kuluttua Yoan kuitenkin palaa teltalle ja sanoo:

”Alex, vuorilla on ollut kaksi päivää joukko ihmisiä odottamassa moottorivenettä Miamiin. Meillä on tilaisuus lähteä pois maasta, haluatko?”

Vastaus on myöntävä. ”Poliisivartija” paljastuu matkan suunnittelijaksi. Veneen tulo on kuitenkin myöhästynyt moottorivian takia ja ihmiset ovat olleet kaksi päivää vuorilla ilman ruokaa ja juomaa.

Kaikki eivät ole kestäneet henkistä rasitusta, joten muutama on luovuttanut. Siksi veneessä on nyt tilaa. Annamme vettä ja haemme heille ruokaa läheisestä kylästä. Tällä tavoin ystävämme ”ansaitsevat” paikkansa veneessä.

Aamuhämärässä Yoan juoksee teltalle. ”Alex, nyt lähdetään. Tytöt, haluatteko tulla katsomaan?”

Piiloudumme pensaikon taakse, ettei kukaan huomaisi meitä. Moottorivene saapuu kallioiden viereen ja kuljettaja pyytää ihmisiä hyppäämään yksitellen veteen, josta heidät nostetaan ylös merellä odottavaan laivaan. Aikaa on vähän ja merenkäynti on kova. Kaikki hyppäävät samaan aikaan ja syntyy joukkohysteria. Yksi tyttö katoaa aaltoihin. Meitä pelottaa: on vaikeaa käsittää mitä oikein on tapahtumassa.

Samassa poliisit ajavat paikalle ja lähtevät juoksujalkaa etsimään maihin jääneitä. Kaksi huono-onnista miestä ja meidät viedään Santa Cruzin poliisiasemalle.

Meitä epäillään avunannosta laittomaan siirtolaisuuteen. Vietämme koko päivän kuulusteluissa, mutta todisteiden puuttuessa meidät vapautetaan epäilyistä. Alkaa Miamista tulevan puhelun odotus. Selvisivätkö kaikki hengissä?

Kuubasta on aina lähtenyt ihmisiä sekä laillisin että laittomin keinoin. 1990-luvulla Neuvostoliiton sortuminen johti taloudelliseen ahdinkoon ja kiihdytti maastamuuttoa. Monien arvioiden mukaan kuubalaisten toivo yhteiskunnallisesta muutoksesta on hiipunut sen jälkeen, kun Fidel Castro siirsi vallan veljelleen Raúlille kesällä 2006.

Yhdysvaltojen viranomaisten mielestä kuubalaisten maastamuuttohalut johtuvat Kuuban sosialismista. Toisaalta Yhdysvaltojen harjoittama kauppasaarto ei ainakaan tue Kuuban kehitystä.

Kuubalaisia maahanmuuttajia houkuttaa Yhdysvalloissa vuonna 1966 säädetty laki, joka asettaa kuubalaissiirtolaiset erityisasemaan muihin kansalaisuuksiin verrattuna. Sen mukaan jokainen syntyperäinen kuubalainen, joka on viettänyt Yhdysvalloissa vuoden pituisen ajan, saa pysyvän oleskeluluvan ja kansalaisuuden.

Vuonna 1995 Clintonin hallitus muutti lakia Kuuban hallituksen kanssa käytyjen neuvotteluiden jälkeen ja ryhtyi palauttamaan mereltä löytyneitä kuubalaisia kotimaahansa. Rannalle asti selvinneet tulokkaat hyväksytään yhä vuoden -1966 lain piiriin: heitä odottaa kansalaisuus.

Merivartiosto on tehostanut toimintaansa Miamin rannikolla. Yhä useampi kuubalainen pyrkiikin luvattuun maahan Meksikon kautta. Riskit joutua takaisin Kuubaan ovat tällöin varsin pienet, sillä Meksikossa kiinniotetuille kuubalaisille annetaan 30 päivää aikaa lähteä maasta. Tässä ajassa on helppo ehtiä rajalle.

Tilanne on aiheuttanut Yhdysvaltojen viranomaisille harmillisen lieveilmiön: rajan yli pyrkivät meksikolaiset ostavat kuubalaisten identiteettejä ja opettelevat heidän aksenttejaan sekä mitä dramaattisimpia elämäntarinoita.

”En usko että maailmassa on olemassa toista maata, jonka historia olisi ihmisoikeuksiensa kannalta ollut yhtä tahraton”, toteaa Fidel Castro.

Näkökantaansa hän perustelee Kuuban vallankumouksen ilmiömäisillä saavutuksilla: viiden vuosikymmenen aikana kansalaisten keskimääräinen elinikä on noussut 18 vuodella ja jokaisella on oikeus ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Kodittomat ja narkomaanit on lähes poistettu kaduilta. Ihmisten perustarpeet tulevat tyydytetyiksi. Kuubalainen järjestelmä tarjoaa nimellisen kuukausittaisen ruoka-avustuksen sekä 5–15 dollarin kansalaispalkan.

Yhä useammat kuubalaiset kuitenkin tiedostavat mahdollisuudet, joita ympäröivä maailma tarjoaa. Saaren upeimpiin kolkkiin on rakennettu tavallisilta kuubalaisilta suljettuja turistiparatiiseja. Yhtenä tarkoituksena on estää kuubalaisia näkemästä hyvinvointia, josta ulkomaalaiset nauttivat.

Vallankumouksen saavutuksista huolimatta kuubalaisten on vaikea olla kysymättä, miksi heillä ei ole sitä mitä muilla on.

Kuubalaisen kuukausipalkka on niin pieni, että siitä harvoin riittää mihinkään ylimääräiseen. Kaikki eivät ole rutiköyhiä: moni saa rahaa ja tavaroita ulkomailla asuvilta sukulaisiltaan. Toiset tienaavat laittomilla ravintoloilla ja prostituutiolla. Keinojen rajana on vain mielikuvitus.

Kolmen päivän odotuksen jälkeen ystävämme vihdoin soittavat. Kaikki ovat selvinneet hengissä. He asuvat katolisen kirkon tarjoamassa hotellimajoituksessa Miamin lentokentän vieressä. Parin tunnin matka on venynyt kahdeksi päiväksi laivan taistellessa myrskyä, bensiinin loppumista ja rannikkovartioston helikoptereita vastaan.

Suomeen palattuamme saamme toisen puhelun Portlandista, Oregonin osavaltiosta, jonne matkalaiset on siirretty pysyvästi.

Olemme usein miettineet oliko tapahtunut sattumaa vai järjesteltyä. Ehkä sillä ei ole edes merkitystä. Kuten Alex meille viimeisenä päivänä Kuubassa totesi:

”Tämä on tilanne, johon jokaisen kuubalaisen on varauduttava. Tällainen tilaisuus tulee eteen vain kerran elämässä ja siihen on tartuttava, jos haluaa lähteä. Kun ymmärrätte tämän, ymmärrätte mitä on olla kuubalainen.”

Voiman sivulla 54 Uni Ojuvan novelli, Fideliton kuu, kertoo kuubalaisen pakolaisen arjesta Euroopassa.

Sara Lamberg & Minna Kallinen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu