Hyvää seksiä etsimässä

Voima testaa vammaisten seksivalistuksen Kazakstanissa: Amu Urhonen kävi kannustamassa Kazakstanin vammaisia naisia. Ennakkoluulot ja pelot ovat samankaltaisia kaikkialla maailmassa. Kuten myös ilo ja nautinto.

Edellisestä vierailustani Kazakstanin entiseen pääkaupunkiin Almatyyn on kulunut kaksi vuotta. Lentokenttä on muuttunut inhimillisemmäksi. Valkotakkiset, neuvostoaikaisia vankimielisairaanhoitajia muistuttavat tylyt tädit ovat vain kamala muisto. Nykyään vammaisia palvelee hymyilevä, ystävällinen ja joustava henkilökunta.

Kazakstanilaisen vammaisten naisten järjestön Shyrakin puheenjohtaja Lyazzat Kaltajeva teki minuun ensitapaamisella vaikutuksen älyllään, ahkeruudellaan ja rohkeudellaan. Nyt Almatyssä huomaan ilokseni, että hänen englantinsa on parantunut niin paljon, ettemme tarvitse enää koko ajan tulkkia.

”Tiedän, että siskoni puhuivat poikaystävistä ja seksistä toistensa kanssa, mutta eivät koskaan minun aikanani. Luulen, että he halusivat säästää minua sellaisilta toiveilta, joita pitivät epärealistisina”, Lyazzat Kaltajeva arvelee.

Minulle tulee mieleen terveydenhoitajan tarkastus lukioaikoina. Sain kondomin, koska se kuului opetusohjelmaan, vaikka en varmaan terveydenhoitajan mielestä sitä tarvinnutkaan.

Kahdeksan päivän mittaisen vierailumme aikana pidän elämäni ensimmäisen PowerPoint-esityksen. Aiheena on vammaisuus ja seksuaalisuus. Yleisö villiintyy, ja seminaarin jälkeen naiset kilpailevat huomiostani, että saisivat keskustella kokemuksistaan ja esittää kysymyksiä.

Kuusikymppisen Rozan silmät säteilevät kilpaa kazakstanilaisen hotellin kattokruunujen kanssa. Nuoret tytöt kertovat, kuinka lääkärit, vanhemmat ja opettajat ovat neuvoneet heitä unohtamaan haaveet avioliitosta ja äitiydestä. Heidän äänensä särkyy, kun he kertovat toivottomista rakastumisistaan ja herkistä haaveistaan.

Minutkin on jätetty vammaisuuteni vuoksi. Se sattuu vieläkin niin paljon, että silmäni sumenevat hetkeksi kyynelistä.

Neuvostoajan jälkeen Kazakstaniin on perustettu vammaisjärjestöjä, jotka toimivat keskiaasialaisen mittapuun mukaan varsin vapaasti. Valtio suhtautuu jopa kohtuullisen vakavasti vammaisten koulutustason ja työllisyyden parantamiseen.

Seksi on kuitenkin edelleen suuri tabu: nämäkin yli kaksikymmentävuotiaat, kauniit ja aktiiviset naiset ovat erittäin epävarmoja seksuaalisuudestaan. Vääriä luuloja seksistä ja raskaaksi tulemisesta on paljon.

Tyttöjen kokemukset lääkäreistä saavat minut muistamaan oman ensikäyntini tamperelaisella gynekologilla. Lääkäri ei koko aikana sanonut minulle mitään, tuijotti vain pyörätuoliani kauhusta kankeana. Sain tietää vasta apteekissa, mikä minua vaivasi.

Myöhemmin kävi ilmi, että diagnoosi oli väärä yksinkertaisesti siitä syystä, että gynekologi ei ollut kysynyt, olinko mahdollisesti ollut yhdynnässä viime aikoina.

Kerron kazakstanilaisille sisarille nostettavista ja laskettavista tutkimuspöydistä, joille pyörätuolinkäyttäjäkin pääsee asettumaan. He vannovat ryhtyvänsä pikaisesti toimiin, että samanlaisia saataisiin heidänkin terveydenhuoltoonsa.

Nämä naiset ovat tarmokkaita, mutta terveydenhuoltohenkilöstön ja muiden ammattilaisten asenteet muuttuvat hitaasti. Lyazzat ei ole yrityksistään huolimatta löytänyt verkoston koulutuksiin sellaista psykologia, joka osaisi suhtautua vammaisiin naisiin kokonaisina ihmisinä. Laitoksissa asuvilta vammaisilta kielletään seksuaalisuus kokonaan, koska se ei mahdu sääntöihin ja rutiineihin. Aiheelle ei ole tilaa myöskään kazakstanilaisessa lääkärikoulutuksessa.

Tunnen itseni suureksi asiantuntijaksi, vaikka oikeastaan olen pelkkä vammaisjärjestön entinen rivityöntekijä, joka on lukenut joskus jonkun artikkelin ja kuunnellut jonkun luennon. Ja harrastanut hyvää seksiä sellaisten miesten kanssa, joita tosissani rakastan. Jos en olisi, minun olisi paljon helpompi luulla, että vammaisen naisen kohtalo on elää ilman seksiä tai tyytyä siihen, mitä sattuu saamaan.

Nuoret tytöt pelkäävät, etteivät löydä ketään, mutta kuulen myös toisenlaisia tarinoita. Lyazzat kertoo ystävistään, jotka ovat menneet naimisiin sen miehen kanssa, joka ensin on suostunut, vaikka mitään rakkautta ei ole koskaan ollut. Etenkin maaseudulla, missä elinkustannukset ovat alhaiset, vammaisille maksettava taloudellinen avustus on niin suuri, että se houkuttelee ottamaan vammaisen vaimon.

Vammaiset naiset joutuvat Kazakstanissa parisuhteissaan seksuaalisen väkivallan uhreiksi helpommin kuin ei-vammaiset. Niin se on Suomessakin, ajattelen. Heille ei tule välttämättä mieleenkään, että seksi voi olla muutakin kuin kivulias, epämiellyttävä velvollisuus. Kun tähän lisätään vielä terveydenhuollon ongelmat, se, mikä voisi olla elämän suurimpia nautintoja, voikin olla hirvein trauma.

Toisaalta voi olla, ettei kumppani uskalla koskea ollenkaan.

”Oli hiton rasittavaa, kun miehet kyselivät koko ajan, onko tämä ok ja voinko koskea tuohon”, Lyazzat muistelee nuoruuttaan.

Hän sanoo suoraan, että pitää aviomiehensä Tahirin rohkeudesta sängyssä. Olemme samaa mieltä siitä, että liika varovaisuus tarkoittaa sitä, että vammaista naista ei pidetä naisena, vaan jonain helposti särkyvänä esineenä.

Lyazzatilla ei ole lapsia. Se harmittaa häntä selvästi. Hän teki vähän alle kolmekymppisenä abortin, koska tulevaisuuden toimeentulo näytti epävarmalta. Myöhemmin lasta ei enää tullut, vaikka sekä hän että Tahir halusivat. Ehkä siksi Lyazzat nyt kannustaa nuoria vammaisia toimimaan oman tahtonsa mukaan pelkäämättä turhia.

Shakira on yksi Shyrakin hienoista naisista. Vielä 16-vuotiaana Shakira suunnitteli ryhtyvänsä äidiksi adoptoimalla lapsen yksinään. Vammaiselle naiselle ei anneta Kazakstanissa paljonkaan toivoa kumppanin löytämisestä.

Nyt Shakiran biologinen 10-vuotias poika Taurin viettää paljon aikaa kanssamme.

Shakira onnistui löytämään miehen, jota rakasti. Miehen sukulaisetkaan eivät paheksuneet liittoa, vaan iloitsivat Taurinin syntymästä yhtä paljon kuin Shakirankin perhe. Kun Taurin oli kolme ja puoli, mies lähti, eikä ole sen jälkeen osallistunut Shakiran ja Taurinin elämään.

Elatusmaksuista määräävää lakia ei käytännössä noudateta, joten Shakira tekee kahta työtä maksaakseen Taurinille hyvän koutuksen: ”Sitten Taurin voi huolehtia minusta, kun olen vanha”, hän sanoo. Kysyn Shakiralta, mistä hän haaveilee.

“Taurinin onnellisuudesta tietysti”, hän sanoo ensin vakavasti.

Se on epätyypillinen toive: Shyrakin kyselyssä kaikki 200 vammaista naista ilmoittivat haaveilevansa kaikken eniten siitä, etteivät olisi vammaisia. Vähän emmittyään Shakira paljastaa varsinaisen Suuren Unelmansa kasvoillaan säteilevä hymy.

”Niin, ja sitten olisi ihanaa saada toinen lapsi.”

Amu Urhonen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu