Pääkirjoitus: Mikä maa on sellainen, jossa uhrit joutuvat pelkäämään ja pakoilemaan mahdollista kostoa lavertelusta?
Mikä maa on sellainen, jossa uhrit joutuvat pelkäämään ja pakoilemaan mahdollista kostoa lavertelusta? Tietenkin maita on enemmän kuin muutama ja Suomikin kuuluu niihin tietyissä asioissa. Tietoa perisuomalaisesta naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja perheväkivallasta on rummutettu julkisuudessa viime vuosien aikana.
Monet miehet ja miesaktivistit ovat ärsyyntyneet. Asiat eivät ole yksinkertaisia. Eivät olekaan. Mutta vaikeista asioista on puhuttava.
Naisen ruumiin ja käyttäytymisen hallinta on rakennettu useisiin kulttuureihin itsestään selvyytenä. Toisissa hallinta on psykologista, toisissa ruumiillista. Ja totta kai toiset kulttuurit ovat vapautuneempia naisen ruumiin hallinnasta kuin toiset.
Seksuaalinen väkivalta ja tyttöjen sukupuolielimien silpominen ovat vakavia rikoksia, joista voi saada vankeutta enimmillään seitsemästä kymmeneen vuoteen. Kidutuksen ja puoskarimaisen silpomisen kutsuminen “ympärileikkaukseksi” on asian hirvittävää vähättelyä.
En usko, että asioihin voi puuttua kovinkaan nopeasti sellaisissa maissa, jossa traditio on vahva. Mutta Suomessa se on kitkettävä kokonaan. Enkä itse usko, että puuttuminen toisen maan oloihin voi olla muuta kuin tiedotusta ja valistusta, joita alaikäiset ja väkivaltaa ylläpitävät perinteet karsastavat.
Suomessa silpomisen ymmärtäminen saati hyväksyminen ei saa kuulua monikulttuurisuuteen pienimmässäkään määrin. Ei sen enempää kuin silpomisen ja väkivallan hyssyttely tai maton alle lakaiseminen.
Monikulttuurisuuteen kuuluu suvaitsevaisuus. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisi oikein olla hiljaa ongelmista, vaikka puhuminen tekee hallintokoneiston olon hankalaksi.
On erityisesti median tehtävä kertoa siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Silloinkin kun avoimuus voi vaarantaa niitä urheita ihmisiä, jotka ovat valmiit omilla kasvoillaan puhumaan ikävistä asioista. Tai silloin, kun puhuminen saattaa jonkun mielestä antaa syyn olla entistä ennakkoluuloisempi vähemmistökulttuuria kohtaan. Asioista ei pidä vaieta silläkään perusteella, että se voi toisinaan vahvistaa syrjityksi itsensä kokevan kulttuurin sisäänpäin kääntymistä ja pyrkimystä tarrautua kulttuurinsa kurjien piirteiden toteuttamiseen.
Yhtä lailla kuin jokaisella maahan tulijalla, maahan muuttavalla, töihin tulevalla siirtolaisella, pakolaisella, turvapaikanhakijalla on oikeutensa, joista on pidettävä kiinni herkeämättä, ja jokainen virkamiehen ja -naisen mielivaltainen teko on asetettava julkisuuteen tarkasteltavaksi, yhtä lailla jokainen väkivaltainen teko, jokainen silpominen on selvitettävä lain mukaan.
Asiasta on puhuttava sen oikealla nimellä ja estettävä väkivallan perinteiden jatkuminen tuleviin sukupolviin. Kaikkia menneitä silpomisia, raiskauksia ja väkivallan tekoja ei ehkä pystytä tuomitsemaan lain mukaan, mutta väkivallan laajuus on selvitettävä kokonaisuudessaan.
Tässä numerossa puhuu nuori somalinainen Ujuni Ahmed (katso sivu 22, tai verkkosivu) tyttöihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta ja silpomisesta ja kulttuureista, jotka sietävät tilanteen. Tilanne on vaikea ja ikävä monille perheille, mutta tässä maassa rasismi ei ainakaan vähene, jos asiaan ei suhtauduta samalla ankaruudella kuin tarrojen liimaajiin, joita poliisi seuraa ja ottaa kiinni mielivaltaisesti (katso sivu 9).
Laillisenkin poliittisen toiminnan ehkäi-seminen ohittaa raa’an väkivallan estämisen.
Monikulttuurisuuden tähden ei pidä uhrata enää yhtään henkeä eikä yhdenkään Suomen lain alla olevan tytön kehoa.
Meidän monikulttuurisuuteen positiivisesti suhtautuvien kansalaisten ainoa tapa edistää asiaa on kertoa totuus – mitään ikäviä puolia peittelemättä. Valehtelu, vähättely, asioista puhumatta jättäminen, valkopesu, peittely ja paapominen ovat käytännössä sama asia kuin silpomisen, raiskauksen ja väkivallan hyväksyminen.
Kimmo Jylhämö
