splash_image.jpg

Huonot vibat

Musiikki vaikuttaa, vaikkei kuuluisi.

Vuosi sitten Lahden kauppakeskus Triossa käytetty ”teinikarkoitin” herätti keskustelua.

Kansainvälisesti ”hyttysenä” tunnettu laite lähetti vain nuorten ihmisten korviin kuuluvia korkean taajuuden ääniaaltoja, jotka tehokkaasti karkoittivat notkuvat teinit häiritsemästä kansan ostosrauhaa.

Äänen taajuuksista tuli politiikkaa.

Kirjassaan Sonic warfare tutkija Steve Goodman syventyy taajuuksien politiikkaan. Musiikin poliittisten sisältöjen tutkiminen on perinteisesti ollut rajattua: vain ääni, siis laulettu sana ja sen välittämä selkeä viesti, on huomioitu.

Uuden tekniikan sokaisemille 1900-luvun alun musiikillisille kapinallisille politiikka löytyi granaattien räjähdyksistä ja teollisuuden kolinasta.
Italian futuristit vakiinnuttivat käsityksen melusta ja nopeudesta vanhan harmonisen järjestyksen vastaisina voimina. Meteli ja desibelit olivat kapinaa.

Skaalan toinen pää löytyi, kun John Cage vaati hiljaisuudelle tunnustusta musiikin osana. Hiljaisuus ja melu lunastivat paikkansa vastakohtaparina musiikin politiikasta.

Etsiessään ulospääsyä hiljaisuuden ja melun dialektiikasta Goodman sukeltaa niin kutsuttuun Mustaan Atlanttiin. Mustan kulttuurin diasporasta Jamaikalle, Yhdysvaltoihin ja Britaniaan Goodman löytää rytmin ja taajuuksien kyvyn koota joukkoja.

Kun jamaikalaiset tuottajat keksivät dublevyn ja vakiinnuttivat remixin menetelmänä 1960- ja 70-luvun taitteessa, he vapauttivat musiikin muuttumaan ja leviämään kuin kulkutauti: kaiuttimista kehoon, tanssin avulla kehosta toiseen, uuden viestintäteknologian voimalla yli valtamerien.

Kun Goodman kirjassaan selkeyttää taajuuksien politiikkaa, suomen kielen rajat tulevat väistämättä vastaan.

Goodman käyttää termiä ’unsound’ kuvaamaan korkeita ja matalia taajuuksia, jotka ovat useimmiten ihmiskorvan ulottumattomissa. Suomeksi tuo sana kääntyy useimmiten epätervelliseksi, mutta tässä kyse on pikemminkin epä-äänistä, niistä, joita ei voi kuulla. 20 herziä on alaraja ja 20 kiloherziä yläraja ihmisen kuulolle, vaikka arvot vaihtelevat iän mukaan.

Lähes kaikki elävä musiikki resonoi myös näillä taajuuksilla, mutta esimerkiksi mp3-tiedostoon monet niistä eivät mahdu. Mp3-tiedoston menestyksen resepti on sen pieni koko. Se on saavutettu siivoamalla pois suuri osa niistä taajuuksista, joita korva ei tavoita.

Taajuudet, joita ei voi kuulla, kuitenkin vaikuttavat kehoon.

Monet tuotemerkkien kehittelijät ovat ymmärtäneet eri taajuuksien voiman, niin myös puolustusvoimien ja poliisilaitosten puuhamiehet.

Goodmanin esimerkeistä nykyhetkeä ovat jo niin sanotut ”äänilaserit”, joilla ääni voidaan kohdistaa hyvinkin rajatulle alueelle. Niiden käyttöä kokeillaan nyt joukkojenhallintatilanteissa ja katumainonnassa kuvamainosten täydennyksenä.

Korkean taajuuden äänet soveltuvat hyvin kivun tuottamiseen. Jos korkeat taajuudet edustavat nykykapitalismin pyrkimyksiä sekä rangaista että tuottaa haluja, niin matalat taajuudet pakenevat yhä näitä käyttötarkoituksia.

Vastakkain ovat ”korkeiden taajuuksien mikropolitiikka, joka suosii korkeiden taajuuksien epä-ääniä, tavoitellen korvakalvoja särkevää kipua, ’läsnäolon’ kasvattamista ja hyvin selkeitä viestejä” sekä ”sotkuiset, vuotavat, matalat taajuudet, joihin kuuluu kosketuksellisuus, uppoutuminen ja kokoontuminen”.

Matalia taajuuksia on vaikea hallita, ja siksi ne pakenevat rajattuja intressejä. Taajuudet eivät ole vain eri ääripäitä samalla skaalalla, vaan ne toimivat myös laadullisesti eri tavalla.

Goodman tuntee matalat taajuudet hyvin. Teoreettisen työnsä ohella hän myös pyörittää maineikasta Hyperdub-levy-yhtiötä ja tekee bassolla kyllästettyä musiikkia Kode9-nimellä.

Hyperdub kuuluu 2000-luvun merkittävimmän uuden genren, dubstepin, keskeisimpiin tuotantopajoihin. Keskellä painottoman musiikin ja digihypetyksen aikakautta dubstep vaatii tunnustusta analogiselle kokemukselle.

”Ei ole mitään sellaista kuin digitaalinen musiikki”, Goodman lataa Brian Massumia lainaten.

Ääni voi kiertää digitaalisena tietona ja sitä voidaan muokata ennen näkemättömällä tavalla digitaalisten resurssien avulla, mutta värähdellessään kaiuttimista ääni on välttämättä analogista, tilassa koettua. Taajuuksien politiikka on myös aina tilan politiikkaa.

Jos Goodmanin kirjasta on löydettävissä poliittinen subjekti, niin se löytyy koneita ja biittejä yhdistelevistä slummiasukkaista ja heidän tuottamistaan musiikillisista tartunnoista. Näille on musiikkiblogeissa jo kehittynyt yhteisnimi: Global Ghettotech.

Rumpujen planeetta on jatkuva tekniikan ja rytmien laboratorio, josta eri kaupalliset ja sotilaalliset toimijat hakevat etuja.

Goodman kysyy optimistiseen sävyyn, miten slummien ja lähiöiden ”äänekkäät sotakoneet onnistuvat piraattitalouden ja affektiivisen mobilisaation kautta muuttamaan hallitsevan pelon hetkelliseksi iloksi?”

Sonic warfare on analyysi kapitalismin tuottamista tunnetiloista, joista hallitsevin on pelko.

Rytmit ja tunnelmat leviävät Goodmanin kapitalismissa kuin tartunnat. Virologiaa, viruksia tutkivaa lääketieteen haaraa, sovelletaan sekä vastarinnan biitteihin että pääoman äänimanipulaatioon

Kun etäisyys vastakulttuurien ja valtakulttuurien välillä jatkuvasti kutistuu, kun pääoma omaksuu vastakulttuureja ja tuottaa niitä, kysymys kuuluu, minkälaiset äänelliset tartunnat voivat sabotoida vallitsevaa järjestystä.

Goodmanin kirja ei nosta rumpupiirejä poliittisen organisaation keskeisimmäksi muodoksi tai pelkistä politiikkaa karnevaaliksi. Kirjan poliittinen arvo on taktinen ja sen opetus kehollinen.

Politiikka toimii tartuntojen kautta ja tartunnat kulkevat kuulevien, näkevien, haistavien, tuntevien ja maistavien kehojen välillä.

Steve Goodman: Sonic Warfare. MIT Press 2010, 240 s.

Five Years of Hyperdub (cd). Hyperdub 2009.

Mikael Brunila

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu