Hukkuiko vasemmiston moraali Irakin hiekkaan?

Nick Cohenin kirja on kiukunpurkaus vasemmiston rappiosta.

Ajatus, että länsimaiden vasemmisto on ollut historiassa oikean puolella, ei ole harvinainen. Se on taistellut järjestelmällisesti fasismia vastaan, ja vähemmistöjen oikeudet sekä tasa-arvo ovat parantuneet pitkälti sen ansiosta.

Vasemmiston moraalinen ylivertaisuus on myös brittiläisen Observer-lehden kolumnistin ja vasemmistovaikuttaja Nick Cohenin kirjan What’s left? How the left lost its way lähtökohta. Irakin sodan jälkeen kaikki on kuitenkin toisin, väittää Cohen.

”Miksi maailma on ylösalaisin? Menneisyydessä konservatiivit puolustivat fasismia, koska he erheellisesti näkivät sen demokraattisten oikeistolaisten ihanteidensa jatkumona. Nyt voittopuolisesti ja kaikkialla liberaalit ja vasemmistolaiset tukevat paljon todennäköisemmin fasistisia hallituksia ja liikkeitä kuin konservatiivit”, Cohen kirjoittaa.

Keneltäkään tuskin jää huomaamatta kirjan nimeen kätkeytyvä sanaleikki: mitä vasemmisto on, mitä on jäljellä? Cohen on yksi niistä vasemmistolaisista, joiden ajatteluun Irakin sodalla on ollut seismiset vaikutukset.

Cohen kuuluu brittiläisten vasemmistoälyköiden ryhmään, joka pari vuotta sitten laati Eustonin manifestin Paljon keskustelua herättäneen manifestin mukaan vasemmiston yltiökriittisyys länsimaita ja erityisesti USA:ta kohtaan sekä kaikkien mahdollisten länsimaisvastaisten liikkeiden tukeminen sotivat sen omaa arvoperintöä vastaan.

Teos ei kuitenkaan vastaa kirjan otsikon kysymykseen suoraan, vaan se on yritys selvittää, mitä vasemmistolle on tapahtunut.

Cohen väittää, että vasemmisto sulkee nykyisin silmänsä sellaiselta toiminnalta kolmannessa maailmassa, joka tuomitaan välittömästi länsimaissa. Vasemmistolaiset tukivat Irakin pakolaisia 1980-luvulla, mutta sodan kynnyksellä 2003 neo-konservatiiveista vasemmistolaisten sijaan oli tullut heidän parhaita ystäviään. Vähemmistöjen oikeuksien kunnioittaminen on postmodernistisesti laajennettu koskemaan vieraiden kulttuurien autoritäärisiä hallituksia ja ihmisoikeuksia rikkovia tapoja.

Miten syytökseen tulisi suhtautua? Se on ilmiselvästi ylilyönti. Ei voida väittää, että vasemmistosta tai ”liberaaleista” on tullut yleisesti välinpitämättömiä tai että ne ovat ryhtyneet aktiivisesti tukemaan sortavia hallituksia ja liikkeitä.

Syytöksen alta paljastuu kuitenkin kirjan todellinen teema. Missä kulkee raja vähemmistöjen tai vieraiden kulttuurien kunnioittamisen ja välinpitämättömyyden välillä? Milloin on kyse toisten oikeuksien puolustamisesta? Milloin siitä tulee kulttuuri-imperialismia? Cohenille haluttomuus tukea USA:n toimia Irakissa merkitsee demokratianvastaisten voimien, kuten al-Qaidan ja islamististen liikkeiden kannattamista.

Cohenin näkemys on, että passiivinen sorrettujen puolustaminen ei riitä, vaan tuki on osoitettava aktiivisesti. Ei sanoilla, vaan teoilla. Tarvittaessa sodalla. Moraalisuus samaistuu liberaalisen interventiopolitiikan kannattamiseen.

Cohenia ei häiritse, että USA:n ja Britannian Irak-projektissa menivät keinot ja päämäärä pahan kerran sekaisin. Ensin päätettiin sodasta, sitten mitä varten sodittiin. Jos tarkoituksena todella oli demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen, olisi ollut perusteltua tarkastella eri keinoja johdonmukaisesti. Sodan pitäisi olla se viimeinen ja äärimmäinen vaihtoehto.

Toinen heikkous Cohenin ajattelussa on mustavalkoisuus. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin Bushin tai Osama bin Ladenin ja Hitlerin tukeminen. Tämä saa lukijan ihmettelemään, ovatko moraaliset valinnat todella niin helppoja esimerkiksi Irakin kohdalla. Selvää tuntuu olevan vain se, ketä ei pidä tukea: al-Qaidaa ja ääri-islamilaisia liikkeitä.

Mutta kuka todella tietää, minkälainen politiikka ajaa parhaiten Irakin itsemääräämisoikeuden ja demokratian toteutumista? Miehittäjät jahtasivat välillä ”fasistisia” Baath-puolueen jäseniä, mutta nyt he kutsuvat heitä takaisin virkoihin ja solmivat suhteita sunnien heimopäälliköiden kanssa, joilla oli taatusti suhteet kunnossa vanhaan hallintoon.

Poleemisen kirjan lopussa Cohen löytää syiksi vasemmiston tilaan lyhytjännitteisen kertakulutusmentaliteetin nousun, relativismin suosion ja vasemmistolaisen eliitin ylimielisyyden. Olisi ollut mielenkiintoista oppia lisää näistä asioista ja niiden yhteyksistä pääväittämään. Kirja kuitenkin epäjohdonmukaisesti keskittyy sellaisiin asioihin kuin todistelemaan, miten vastenmielinen henkilö Britannian sosialistisen työväenpuolueen (SWP) johtaja Gerry Healy oli 1970- ja 1980-luvuilla.

Lukijalle jää epäselväksi, miten tällaiset poukkoilut tukevat kirjan pääteesiä, että sota teki moraalisesta vasemmistosta moraalittoman.

Teoksen läpi paistaa henkilökohtainen viha ja katkeruuskin. Cohen on epäilemättä joutunut vastaanottamaan loukkaavia sähköposteja sotaa tukevista kolumneistaan. Ajoittain olisi kuitenkin odottanut parempaa itsehillintää. Loppupuolella kirjoittaja jopa toivoo epäsuorasti lisää ruumiita Euroopassa, jotta eurooppalaiset oppisivat ajattelemaan vähemmän kevytmielisesti.

What’s left on nelisatasivuinen kiukunpurkaus. Vaikka se ei onnistu tyydyttävästi valottamaan, mitä oikeastaan on tapahtunut, kirjan esittämä kysymys on hyvä. Ellei vasemmisto halua sulautua kaikenkattavaan poliittiseen keskikenttään, sen on perusteellisesti mietittävä, mitä vasemmistolaisuus merkitsee 2000-luvulla.

Nick Cohen: What’s left? How the left lost its way. Harper Perennial 2007. 422 s.

Jouni-Matti Kuukkanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu